Kirjassaan An Introduction to Zen Buddhism (johdatus zenbuddhalaisuuteen) D. T. Suzuki sanoi: Zen […] ei ole uskonto siinä mielessä, missä sana yleensä ymmärretään, sillä zenillä ei ole jumalaa, mitä palvoa, seremonioita, mitä noudattaa, kuolemanjälkeistä kohtaloa ja, viimeiseksi, zenissä ei ole sielua, jonka hyvinvoinnista jonkun tulisi huolehtia ja jonka kuolemattomuus olisi ihmisten suurimpia huolenaiheita. Zen on kaikista näistä dogmaattisista ja ”uskonnollisista” taakoista vapaa.

Suzuki on eräs zenbuddhalaisuuden kunnioitetuimpia auktoriteetteja, ja hänen kirjansa on edelleen saatavilla 81 vuotta sen julkaisemisen jälkeen vuonna 1934. Se on zenbuddhalaisuutta käsittelevien yliopistokurssien perusteos ja vieläkin yksi niistä kirjoista, johon monet ihmiset tarttuvat ensimmäiseksi johdannokseen siihen, mistä zenissä on kyse.

Joten ei ole yllättävää, että monet ihmiset ovat melko ällistyneitä, kun he menevät zen-temppeliin ja näkevät ihmisiä hassuissa kaavuissa uhraavan suitsuketta patsaille, koko seurakunnan kumartavan yhdessä samoille patsaille ja porukan hoilaavan jotain aivan kirkoissa, synagogissa ja muissa pyhäköissä veisattavia virsiä ja rukouksia muistuttavaa. Mitä hittoa tämä on?

Opin enimmän siitä, mitä zenbuddhalaisuudesta tiedän kahdelta opettajalta, jotka noudattivat hyvin vähän tämän tyyppisiä rituaaleja. Joten kun menin paikkoihin kuten San Francisco Zen Center ja näin niitä hyvin yksityiskohtaisia seremonioita, joita he siellä tekevät, minäkin olin hämilläni. Mutta olin nähnyt samanlaisia rituaaleja Japanissa, joten tiesin, että Suzukin kanta oli retorinen eikä kirjaimellinen. Silti koin kaiken tuon pokkuroinnin ja loitsimisen jotenkin vastenmieliseksi ja ehdottomasti tarpeettomaksi.

Mutta kun ilmoittauduin yhdeksi kesäkuukaudeksi Tassajaran zen-vuoristoluostariin muutama vuosi sitten, sitouduin samalla osallistumaan aamupalvelukseen seitsemänä päivänä viikossa siellä oloni ajan. Jonkin ajan kuluttua pöljään veisaamiseen ja kumarteluun osallistumisen pakosta johtunut ärtymykseni väistyi vastentahtoisen, tavallaan puolinautinnon tieltä, ja lopulta aloin aidosti tykkäämään puuhasta.

Aluksi ajattelin, että seremonioiden ainoa käytännöllinen merkitys on toimia yhteisöllisenä yhteishenkiharjoituksena. Uskon yhä tämän olevan niiden päämerkitys. Kun ryhmä ihmisiä tekee jotain yhdessä, he tuntevat enemmän läheisyyttä ja ystävällisyyttä toisiaan kohtaan. Mutta uskon asian olevan myös tätä syvempi.

Lausumme suutria kokeaksemme yhteyden muinaisiin edellähiihtäjiimme, jotka lauloivat Buddhan sanoja muistaakseen hänen opetuksensa. Kun toistamme ääneen sellaista kuten Ydinsuutra ja Samuuden ja eriyden sopusointu, ne jäävät mieleemme aivan eri tavalla kuin jos vain lukisimme ne hiljaa mielessämme. Muodostamme niihin syvän yhteyden.

Tämä myös sulattaa osan älyllisestä vastarinnastamme ja itsepintaisesta yksilöllisyytemme korostamisesta. Suuri osa kokemastani vastenmielisyydestä veisaamista kohtaan perustui pelkoon, että se jotenkin murentaisi minäkuvaani. En pidä joukkoihin liittymisestä tai ryhmätoiminnoista yleensäkään. Jouduin kohtaamaan tuon osan luonteessani.

Vastustukseni ydin perustui ajatukseen, että pahoja asioita tapahtuu, kun ihmiset antavat yksilöllisyytensä painua ryhmätietoisuuden alle. Juuri näinhän kävi, kun natsit ottivat vallan! Sitä paitsi enemmistö on yleensä aina väärässä kaikesta. Suosituin musiikki ja katsotuimmat leffat ovat pääpiirteisesti huonoimmat, antaakseni ilmiselvän esimerkin. En luota enemmistöön kovinkaan paljon.

Mutta hassujen sanojen loitsiminen zazenin istumisen jälkeen ei ole sama kuin natsipuolueeseen liittyminen tai edes myyntilistan kärjen viimeisimmän sonnan ostaminen. Sitä paitsi, joskus sinun täytyy unohtaa omat mieltymyksesi ja tehdä jotain yhdessä muiden kanssa. Kunhan olet tervejärkisen tarkkana siitä, kuinka pitkälle asiassa menet, sinulla ei ole hätää.

Aloin sisällyttää sen mitä opin seremonioista Tassajarassa toistuvissa tapahtumissamme Los Angelesissa. Jotkut vihasivat sitä. Toiset pitivät siitä vähän liikaakin minun makuuni. Mutta se ei haitannut minua. Minä teen sen, koska nautin siitä. Se on pieni performanssi. Se tuntuu kivalta. Se on harmitonta.

Näkökulmani käännekohta näiden seremonioiden suhteen tapahtui ehkä silloin, kun teimme yhden Tassajarassa, joka meni täysin metsään. Niin moni mokasi oman osuutensa rituaalista niin täysin, että meidän piti jopa kerran aloittaa yksi veisuu ihan alusta. Kun se oli vihdoin ohi, Leslie James, Tassajaran ohjaava opettaja, sanoi: ”Näin on hyvä. Sen ei kuulu olla liian täydellistä.”

Vaikka zen-temppeleiden seremoniat saattavat näyttää samalta kuin ne mitä näet muiden uskontojen pyhäköissä, lähestymistapamme on hiukan erilainen. Zenissä kukaan ei ikinä vaadi, että sinun täytyy uskoa näihin rituaaleihin ja loitsuihin ja sen sellaisiin. Et palvo ketään. Et vanno uskollisuuttasi temppelille tai Buddhalle. Et ylistä näkymättömiä tahoja.

Suutrien veisuu on vain veisuuta. Kumartelu on vain kumartelua. Kellot ovat vain kelloja. Patsaat ovat vain patsaita. Papit ovat vain ihmisiä. Näissä seremonioissa yhdistetyillä toiminnoilla on aito vaikutus, jonka voit tuntea. Mutta siinä ei ole kerrassaan mitään yliluonnollista.

En tiedä mitä D. T. Suzuki tarkoitti, kun hän sanoi, ettei zenissä ole noudatettavia seremonioita. Tavallaan hän oli täysin väärässä. Zenissä on paljonkin seremonioita. Hän tiesi sen niin hyvin kuin kukaan. Ehkä hän tarkoitti, etteivät nämä seremoniat ole välttämätön osa harjoitusta. Jos näin, niin olen samaa mieltä. Me voimme heivata ne, jos haluamme, ja silti jäljelle jää täysin oikeutettu zenbuddhalaisuus. Tämä ei näyttäisi pitävän paikkansa monien muiden uskontojen kohdalla.

Joka tapauksessa, niin kauan, kun suhtaudumme seremonioihimme samalla terveellä järjellä ja skeptisyydellä kuin Buddha selvästi opetti esimerkiksi Kalama suutrassa, voimme nauttia niistä sellaisina kuin ne ovat ilman suurempaa murhetta muusta.

Julkaissut Brad Warner 8.6.2015
Luettu Kajo Zendo Turun viikkozazenissa 21.2.2019
Kääntänyt Shukanta 19.2.2019