Tulevasta kirjastani:

Oli miten oli, seuraavaksi Dogen tarjoilee jälleen yhden suosikkilausahduksistani tässä kirjoitelmassa. Hän sanoo: “Näin ollen kukan tai kuun virittämiä mielen värejä ei tulisi lainkaan nähdä minänä, mutta me ajattelemme ne meidän minäksemme.”

Ja hän päättää tämän osan sanomalla: “jos me pidämme meidän minänämme sitä, mikä ei ole meidän minämme, myös sen voi antaa olla niin kuin se on, mutta kun me selvennämme [sen tilan, jossa] ei ole mahdollisuutta tahrata vastenmielisiä tai miellyttäviä värejä, silloin totuudessa luonnostaan oleva toiminta on peittymättömät alkuperäiset piirteet”.

Me näemme, kuulemme ja koemme monia asioita – Dogenin esimerkit ovat kukat ja kuu. Ne ovat kivoja esimerkkejä. Uskon, että pystyt keksimään monia ei niin kivoja esimerkkejä asioista, joita olet nähnyt, kuullut tai muuten kokenut. Mitä vaan me kohtaammekaan, se “virittää mielemme värejä”, niin kuin Dogen sen laittaa sanoiksi. Meillä on niihin tietty henkilökohtainen reaktiomme, joka on ainutlaatuinen. Ihmiset reagoivat usein huimasti toisistaan poikkeavilla tavoilla samoihin kokemuksiin niissäkin tapauksissa kun seistään aivan vieretysten. Kaikki riippuu aiemmista kokemuksistasi.

Mutta miten ikinä reagoimmekaan kokemaamme, meillä on taipumus pitää tuota reaktiota minämme reagoimisena siihen mitä se sitten onkaan. Tällä tavalla me sitä kuvailemme. “Näin kyseisen näytelmän ja itkin liikutuksesta.” “Inhosin sitä voileipää.” Mikä onkaan reaktioni, se on esimerkki minusta. Voin määritellä itseni sen mukaan, miten reagoin asioihin. End of the Century on Ramonesin levyistä minun kaikkien aikojen suosikkini, vaikka monet Ramones-fanit vihaavat sitä. Voin määrittää itseni yhdeltä osaltani yhdeksi harvoista Ramones-faneista, jotka rakastavat tuota äänitettä. Enkä valehtelisi sanoessani näin.

On olemassa erilaisia syitä siihen, miksi pidän tästä levystä, jotka ovat ainutlaatuisia johtuen elämäni läpi kulkemastani reitistä. Ensinnäkin se oli ensimmäinen koskaan ostamani Ramonesin levy. Olin lukenut muutaman jutun heistä, mutta en tiennyt miltä he kuulostivat, kunnes laitoin tuon levyn isäni levysoittimeen. Ramones ei soinut Ohion radioasemilla noihin aikoihin. Olin myös levyn saadessani 16-vuotias, ja asioilla on enemmän merkitystä 16-vuotiaana kuin vanhempana.

Vuosia myöhemmin tuo levy on edelleen suosikkini, vaikka ymmärrän täysin, miksi muut Ramones-fanit eivät koe sitä samoin – erityisesti jos heidän ensimmäinen Ramones-levynsä oli yksi aiemmista levyistä.

On kummallista, miten me päädymme kaikenmaailman nokitteluihin toistemme kanssa perustuen omiin mieltymyksiimme, jotka ovat muotoutuneet täysin sattumanvaraisten juttujen pohjalta, joita me emme voineet millään lailla valita. Musiikkimaku on helppo juttu. Mutta niin ovat myös meidän uskonnolliset ja poliittiset mieltymyksemmekin elämässämme tapahtuneiden kaikenmaailman satunnaisten ja merkityksettömien juttujen muokkaamia. Silti me saamme tällaisilla asioilla itsemme tosi koville kierroksille. Joskus vaarallisen koville! Jos perehtyisimme itseemme ja saisimme selville, miten merkityksettömiä juttuja ne olivat, me todennäköisesti haaskaisimme asiaan paljon vähemmän energiaa.

Nuo jutut eivät ole todellinen minämme. Meidän todellinen minämme on jotain kokolailla täysin erilaista.

Alkuperäinen kirjoitus oli nimeltään The colors of the mind ja Brad Warner julkaisi sen hardcorezen.info -blogissaan 6.11.2020.