Turvautumisesta

08-300x212Olen täällä Hebden Bridgessä, Englannissa, johtamassa nelipäiväistä zen-retriittiä. Juuri paraillaan on työjakso, joten päätin työni olevan kirjoittaa tätä blogia.

Eilisiltana joku kysyi oppitunnilla “turvautumisen” käsitteestä.

Tätä lausetta käyttävät monet länsimaiset buddhalaiset, jotka yleensä näkevät sen vertauskuvallisena asiana. Mutta buddhalaisuuden muutamat ensimmäiset vuosituhannet – ja vielä nykyäänkin monessa paikassa – turvautuminen ei ollut pelkkä vertauskuva.

Olen lukenut paljon soto-tyylisuunnan zenin perustajan Dogenin ajasta, ja paikasta jossa hän eli. Japanissa ei 800 vuotta sitten käytännössä ollut lakeja. Oikeus kuului vain niille riittävän rikkaille ja voimakkaille, joilla oli varaa siihen. Jos joku oli tehnyt sinulle vääryyttä, paras mitä voit tehdä oli vakuuttaa paikallinen samurai menemään antamaan kyseiselle henkilölle pienen oppitunnin. Se on varmastikin ollut kuin mafian kanssa sopiminen. Sille oli aina hintansa.

Buddhalaiseen luostariin turvautuminen oli noina aikoina kirjaimellisesti turvautumista, kuten oikealla turvapaikanhakijalla. Yleensä, mutta ei todellakaan aina, munkeille ja heidän asuttamilleen luostareille oli annettu erityinen paikka japanilaisessa yhteiskunnassa. Niin kauan kuin he pysyivät muun yhteiskunnan bisneksistä erossa, heidät yleisesti jätettiin rauhaan. Se oli turvallinen paikka.

Näemme Amerikassa nykyään kosolti epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden vastaisia mielenosoituksia. Se osoittaa todellista yhteiskunnallista kehitystä. Minusta meidän tulee protestoida, jos haluamme vastustaa sitä, miten asiat ovat. Mutta luulen olevan tarpeen ensin rauhoittua tutkimaan sitä, miten asiat ovat, ja miten ne ovat tulleet nykyiselleen.

Monilla amerikkalaisilla on sellainen kuva, että meillä on rikkinäinen järjestelmä, joka vaatii korjaamista. Mutta mietin, että onko se todella totta. Ja nyt, ennen kuin pilkot pelihoususi, ole ystävällinen ja ymmärrä, että en sano asioiden olevan täydellisen hyvin tällaisenaan. Ne eivät ole.

Ja minusta kuitenkaan ei näytä niinkään siltä, että meillä on rikkinäinen järjestelmä, joka kaipaa korjausta, vaan enemmänkin näyttäisi siltä, että yritämme rakentaa järjestelmää, jolla ei ole minkäänlaista historiallista esikuvaa. Tavoittelemme järjestelmää, joka olisi mahtava, jos me ikinä saisimme sellaisen pystyyn.

Me amerikkalaiset olemme joskus nopeita sanomaan asioita kuten: “Maamme rakennettiin valheen varaan!” Tiedän, koska itsekin sanoin paljon vastaavia juttuja. Me kuulemme “vapaudesta ja oikeudesta kaikille” kouluissa ja kuvittelemme, että näin asiat ovat. Mutta näin se ei ole eikä ole koskaan ollut, Amerikassa tai missään muuallakaan. Minusta maamme on rakennettu lähinnä miltei utopistiselle ideaalille ennemminkin kuin valheiden varaan.

On kamalaa, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia. On kamalaa, että vähemmistöistä puhutaan erillisyyden kautta, ja heitä kohdellaan epäreilusti. On kamalaa, että ihmisiä tapetaan siksi, että he näyttävät erilaisilta. Se on kamalaa, että jotkut ovat etuoikeutettuja ja toiset eivät ole. Mutta näin on aina ollut.

Rikkaat ovat aina olleet vallassa. Vähemmistöjä on ahdisteltu kaikkialla maailmassa ja läpi ihmisen historian. Belfastissa, jossa olin noin viikko sitten, oli aikanaan valkoihoisille ihmisille tärkeää olla kertomatta sukunimeään toisille valkoihoisille, koska se voisi paljastaa heidän taustansa, ja siitä hyvästä voisi tulla hakatuksi tai jopa tapetuksi. Se mitä me koemme nykyään Yhdysvalloissa, ei ole ollenkaan epätavallista, eikä verrattuna aiempaan tai nykyäänkin monessa paikassa tapahtuvaan, ole lähellekään pahimmasta päästä tällaisia yhteiskunnallisia väärinkäytöksiä.

Me vaadimme Yhdysvaltoja tavoittamaan täydellisyyden, jota ei ole milloinkaan ihmisen historiassa tavoitettu yhdenkään yhtä suuren ja monimutkaisen yhteiskunnan toimesta. Se on paljon vaadittu. Mielestäni on välttämätöntä havaita, mitä olemme pyytämässä. Ja huomaa minun käyttävän “me” sanaa, koska minäkin sitä haluan. Uskon sen voivan tapahtua. Mutta ajattelen sen myös olevan ihme, jos se tapahtuisi minun elinaikanani, tai edes seuraavien muutaman sukupolven elinaikoina.

Turvautuminen tulee itselläni peliin tässä kohdassa. Yhdysvalloissa ollessani kuulun etuoikeutettuun luokkaan, valkoisiin miespuolisiin heteroseksuaaleihin. Mutta olen elänyt suuren osan elämästäni paikoissa, joissa valkoihoisuus ei tarkoittanut etuoikeutettuun luokkaan kuulumista – neljä vuotta Keniassa ja 11 vuotta Japanissa. Eli, vaikken voikaan väittää tietäväni millaista on olla musta tai latino tai mikä tahansa muu ei-valkoinen Yhdysvalloissa, tiedän millaista on olla maahanmuuttaja ja kuulua rodulliseen vähemmistöön toisissa yhteiskunnissa. Tästä syystä koen yleensä myötätuntoa niitä kohtaan, jotka eivät saa niitä etuoikeuksia, joita minä saan ollessani Amerikan maaperällä.

Luulen suuren osan kiinnostuksestani buddhalaisuuteen turvautumisesta johtuvan lapsuudesta, jossa valkoihoisuus tarkoitti jotain aivan muuta kuin se olisi tarkoittanut, jos perheeni olisi jäänyt Ohion Wadsworthiin sen sijaan, että muutti Kenian Nairobiin. Suuri osa jatkuneesta kiinnostuksestani johtuu yli kymmenestä Japanissa viettämästäni vuodesta, joiden aikana olin maahanmuuttaja, ja jossa rotuni teki minusta usein pelon ja epäilyksen kohteen, jossa en voinut luottaa poliisin kohtelevan minua reilulla tavalla.

Se johtuu myös syvästä kiinnostuksesta historiaan, erityisesti rasismiin liittyen. En niinkään näe ihmiskuntaa epäonnistumassa elää niin kuin sen pitäisi, vaan eläinlajina, joka yrittää tehdä jotain, missä yksikään toinen eläinlaji ei ole koskaan onnistunut. Uskon meidän pystyvän siihen. Mutta vain silloin, jos olemme valmiit katsomaan hyvin syvälle siihen mitä me todellisuudessa olemme.

Haluan olla osa tätä muutosta. Mutta se vaatii minun olevan täysin rehellinen itseni ja omien kannustimieni suhteen jokaisena hetkenä. Se vaatii minua myös tietämään etten tiedä. En tiedä millaiset olosuhteet oikeasti johtivat siihen, mitä ihmiset tänään jakavat sosiaalisessa mediassa. En tiedä mitä tapahtui tilainteissa, joissa en ollut osallisena. En tiedä täysin edes sitä, mitä tapahtui tilanteissa, joissa olin mukana.

En esimerkiksi tiedä, miksi pari nuorta mustaa miestä yrittivät hakata minut ja ystäväni hengiltä Akronin kaduilla 90-luvun alussa. En tiedä miksi ainoat meitä tapahtumapaikan monirotuisessa naapurustossa pelastamaan tulleet ihmiset olivat niinikään mustia. Oliko tilanteessa välillämme jotain jaettua karmaa, joka ulottui tuhansien elinaikojen taakse, kuten monet buddhalaiset sanoisivat? Mietin monesti, mitä noista kavereista tuli myöhemmin elämässä, ja mitä sanoisimme toisillemme, jos voisimme kohdata uudelleen.

Vaikka en tiedä tästä mitään, tiedän, että Amerikalla on pitkä matka kuljettavanaan, ennen kuin tällaiset tapaukset loppuvat ikihyviksi. Haluan meidän pääsevän siihen. Haluan olla osa sitä, joka sinne pääsee. Haluan löytää todellisuudentajuisia tapoja, joilla se voisi tapahtua.

Ja siksi turvaudun filosofiaan, jonka tavoitteena on elämä, jota ei johda viha ja pelko, jota ei johda vääristynyt usko siihen, että minä olen oikeassa, tai että elämäni olisi arvokkaampi tai vähemmän arvokas kuin yhdenkään muun, elämä, jossa en hyväksy olemassaolevaa tilaa välttämättömyytenä, missä en hyväksy sitä, että muutos on mahdoton.

Ja niinpä turvaudun Buddhaan. Turvaudun dharmaan. Ja turvaudun suureen sanghaan, joka on koko ihmiskunta.

 

Alkuperäinen teksti oli nimeltään “Taking Refuge” ja Brad julkaisi sen blogissaan 23.9.2016.
Luettu Kajo Zendo Turun viikkozazenissa 14.11.2019. Käännöksen teki Larri Vermola.

Kommentoi kirjoitusta

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s