Katsellessani joitain vastauksia aikaisempaan blogikirjoitukseeni, minusta tuntuu, että saisin vähän kiinni siitä, miksi huomaan olevani monien ihmisten kanssa niin eri mieltä zenin lähestyttävyydestä ja osallistavuudesta.  

Edellisessä blogikirjoituksessani vertasin buddhalaisia keskuksia kirkkoihin. Käyttämässäni Pew Research Center -tutkimuskeskuksen kyselyssä ne oli laitettu samaan ryhmään ja minä tein samoin. Oikeasti ajattelen, ettei zen-buddhalaisia keskuksia tulisi pitää kirkkojen tapaisina. 

Ne ovat dojoja, kuten kamppailulajeissa. 

Japanissa kuulet zazenin harjoittamiseen käytettyjä tiloja kutsuttavan “zazen-dojoksi”, aivan kuten karaten harjoituspaikka on “karate-dojo” ja aikidon harjoituspaikka on “aikido-dojo”. Minusta zenkeskusta on parempi ajatella “zazen-dojona” (tai halutessasi “zen-dojona”) kuin kirkkona. Tämä voi auttaa ymmärtämään, miksi mukaan tulemiseen liittyvät asiat ja vastaavat tulevat zen dojossa käsiteltyä eri lailla kuin kirkoissa. 

Karate-dojo tai aikido-dojo, johon saisi tulla vain tietyn rotuiset ihmiset, tai ihmisiä ei otettaisi mukaan heidän seksuaalisten mieltymystensä perusteella, näyttäisi todella kyseenalaiselta. Ehkä sellaisia paikkoja on, mutta useimmat meistä ei voisi tuollaista hyväksyä. Sama juttu zen-dojon kanssa. 

Zen-dojon ei ole koskaan lupa erotella rodun, seksuaalisen suuntautumisen, sukupuolen tai muiden vastaavien syiden vuoksi. Buddha hyväksyi jäseniä kaikista kasteista ja vaati heitä toimimaan yhdessä – hänen aikalaistensa kauhuksi. Meidän tulisi seurata hänen esimerkkiään. 

Lajin luonteen takia useimmilla kamppailu-urheilukeskuksilla on omat dojonsa miehille ja naisille. Ei siksi, että he ajattelisivat toisen sukupuolen olevan toista tärkeämpi, vaan siksi, että heistä harjoitusmenetelmien tulee olla erilaiset. Tämä voisi auttaa meitä ymmärtämään, miksi zen-dojoissa sukupuolet ovat perinteisesti olleet erillään. 

Mutta on kamppailulajien dojoja, joissa miehet ja naiset harjoittelevat yhdessä. Ja länsimaissa nykyisellään zen-dojot ovat yleisesti sukupuolesta riippumattomia tiloja. Mielestäni tämä on hyvää kehitystä. 

Zen on eri juttu kuin kamppailulajit, joten vastaavuus ei ole täydellinen, varsinkin mitä tulee sukupuolten sekoittamiseen. Joka tapauksessa se on minusta käyttökelpoinen rinnastus ja aion jatkaa sillä. 

Eli pitäiskö kamppailulajien dojon tehdä olosi tervetulleeksi? Tämä riippuu siitä, miten määrittelet “tervetulleen”. Karate-dojon pitäisi toivottaa kaikki tervetulleeksi, jotka haluavat oppia ja harjoittaa karatea – rodusta tai muusta riippumatta. Mutta karate-dojojen ei tarvitse saada ihmistä kokemaan olevansa tervetullut, jos hänellä ei ole halua harjoittaa karatea – ja harjoittaa sitä sillä tavalla, jolla kyseinen dojo lajia harjoittaa. 

Jos menisit karate-dojon vetäjälle valittamaan, että touhussa on liikaa lyömistä, potkimista ja huutamista, ja se sai sinut tuntemaan itsesi ei niin tervetulleeksi, hän todennäköisesti sanoisi sinun olevan väärässä paikassa. Tai jos kertoisit karate-dojon johtajalle, että et pitänyt siitä tyylistä, jolla hän opetti karatea, hän todennäköisesti pyytäisi sinua etsimään toista opettajaa. 

Perinteisesti zen-dojo käsitteli tämän kaltaiset valitukset samalla tavalla. Ensinnäkin, zen-dojo ei päästänyt ketään sisään, elleivät he osoittaneet olevansa kykeneviä kohtaamaan niitä haasteita, joita tuleman piti. On olemassa zen-perinne nimeltään tangaryo. Se tarkoittaa kirjaimellisesti “viettää yö”. Käytännössä se tarkoitti useiden öiden viettämistä zen-dojon ulkopuolella, säiden armoilla ja vaarassa tulla karhujen syömäksi, kerjäten pääsyä sisään (muista, ettei japanissa ole oikeaa monikkoa, joten se ei välttämättä tarkoita yhtä yötä). Nykyisin tangaryo on hieman tyylikkäämpi ja saattaa sisältää esimerkiksi zazenin tekemistä tauotta viisi tai seitsemän päivää. 

Jahka sinut päästettiin zen-dojoon, oli sinulla töitä tehtävänä. Vastikään tulleille annettiin vastenmielisimmät hommat, taas yhtenä uutena tapana kokeilla, onko heillä tulevan ponnistelun vaatimat ominaisuudet. Äskettäin tulleet olivat zen-dojon sisäisessä nokkimisjärjestyksesä alimpina ja näin ollen heidän odotettiin sietävän tietyn määrän ikävää kohtelua muilta munkeilta. Tämän tarkoitus ei ollut lisätä julmuuksien tai väärinkäytösten määrää, vaikkakin se valitettavasti usein näin tekikin. Tämän piti ennemminkin olla yksi tavoista koetella mukaan haluavan munkin tarkoitusperien vilpittömyyttä. 

Tämäntapainen juttu on tuttu kaikille, jotka ovat harjoittaneet kamppailulajeja. Mutta se ei ole tuttua niille, jotka zen-dojoon kävellessään odottavat sen olevan kuin kirkon, jossa kaikki toivottavat uudet tulijat tervetulleiksi hymyin ja halauksin ja lautasin vastaleivottuja keksejä. Se ei myöskään ole tuttu niille, jotka odottavat zen-dojon olevan kuin yrityksen, jossa heitä kohdellaan kuin arvokkaita asiakkaita. 

Valitettavasti tällainen odotus zen-dojon olemisesta kuin kirkko tai yritys, jossa “asiakas on aina oikeassa”, on tulossa normiksi Amerikassa. Ja vielä valitettavammin ne, jotka pyörittävät amerikkalaisia zen-dojoja, alkavat uskoa heidän hommansa olevan kohdella heidän tiloihinsa tulevia kuin kirkon uusia jäseniä tai palveltavia asiakkaita. Näin me kuulemme kaikenlaisia valituksia siitä, miten tilojemme pitää olla helpommin lähestyttäviä ja tuntua siltä, että kaikki sopivat mukaan. Ja valitettavasti me vastaamme näihin valituksiin. 

Toistaakseni sen mitä jo sanoin, zen-dojon pitää antaa kaikille, jotka haluavat harjoittaa, mahdollisuus kokeilla – riippumatta rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta, sukupuolesta (jos se on monisukupuolinen tila, kuten useimmat länsimaissa ovat) ja niin edelleen. On myös hienoa, kun zen-dojo voi tarjota mahdollisuuksia ihmisille, joilla on fyysisiä rajoituksia. Zazen ei ole yhtä vaativaa fyysisesti kuin kamppailulajit, ja liikuntarajoitteiset henkilöt pystyvät lähes aina löytämään itselleen toimivan tavan harjoittaa. 

Mutta lähtökohta on se, että zen on vakiintunut harjoitus ja filosofia, jolla on tuhansien vuosien historia, joka on kulkenut monien kulttuurien läpi. Meidän on erittäin tärkeää kunnioittaa harjoitusta sellaisena kuin se on meille välitetty. 

Tämä tarkoittaa, että perinteisen zen-dojon ilmapiiri voi tuntua siltä, ettei se toivota  tervetulleeksi, jos henkilö odottaa tulevansa kohdelluksi samoin kuin kirkossa tai kaupassa. Epäilen tämän olevan monien valitusten syy, joita kuulemme amerikkalaisilta, jotka ovat menneet perinteisempiin zen-dojoihin.  

Jopa meidän perinteisimmät zen-dojomme Amerikassa ovat varmasti lämpimämpiä ja pehmoisempia kuin Aasiasta löytämäsi. Kaltaiseni ihmiset, jotka ovat kokeneet molemmat, ovat usein ihmeissään erosta. Ehkä pikkaisen tätä on ihan hyvä. Mutta jos alamme taipua kauemmas ja kauemmas kohti mukavuutta ja helppoutta, me emme ole rehellisiä zen-harjoitusta kohtaan. 

Sen ei ole tarkoitettu olevan mukavaa ja helppoa. Mikään vaivan arvoinen ei koskaan ole. Jos siitä tulee mukavaa ja helppoa, se ei ole zen-harjoitusta. Se on kuin olisit poistanut karatesta kaiken lyömisen, potkimisen ja huutamisen. Jäljelle jäänyt ei olisi karatea. Jos kutsuisit sitä karateksi, huijaisit niitä, jotka haluavat harjoittaa.

Zen on jo osoittanut itselleen kykenevänsä mukautumaan muihin kulttuureihin kuin siihen, josta se sai alkunsa. Mutta yksi ongelmistamme zenin tuomisessa amerikkalaiseen kulttuurin on, että me amerikkalaiset olemme tosi nopeita haluamaan muuttaa asioita. Innovaation henki on tässä maassa vahva. Ja tämä innovoinnin henki on palvellut meitä hyvin. 

Zen on kuitenkin vanhoillinen harjoitus. Ja se on hitaasti liikkuva harjoitus. Useimmiten liikettä ei ole ollenkaan. Muutos, kuten kaikki muukin zenissä, tapahtuu vauhdilla, joka meistä amerikkalaisista tuppaa tuntumaan erityisen turhauttavalta. 

Tekisi mieleni ehdottaa, että me amerikkalaiset lakkaisimme pyytämästä zeniä muuttumaan sopiakseen meille. Ennemminkin meidän pitäisi harjoittaa vakiintunutta perinnettä parhaan kykymme mukaan, juuri sellaisena kuin se on. Harjoitettuamme yksilöinä perinteisellä tavalla muutaman vuosikymmenen, silloin voisi olla hyvä hetki kysyä, olisiko tarpeen tehdä muutoksia. 

Siihen asti meidän tulisi istua alas ja olla hiljaa. 

Alkuperäinen teksti Zen Dojos Are Not Churches julkaistiin Brad Warnerin Hardcorezen.info-blogissa 26.9.2019. 

Käännös luettiin Kajo Zendo Turun viikkozazenissa 3.10.2019.