Kuuntelen toista kahdesta uudesta suosikkibändistäni, mahtavaa OM:ia. He ovat bassosta ja rummuista koostuva duo, joka soittaa bordunasoundista sludge rockia. Se kuulostaa kuin 33 kierrosta minuutissa soitettavaa Black Sabbathin levyä soitettaisiin 16 kierroksella minuutissa todella, todella kovaa. Muistaakseni olen maininnut heidät aiemmassa postauksessani. Se on hämmästyttävin soundi minkä olen kuullut suurin piirtein ikuisuuteen.

Toinen uusi lempparibändini on Dengue Fever. Tein heistä haastattelun muutama viikko sitten, minkä toivon päivittäväni Suicide Girls -sivustolle piakkoin.

Haastattelin Nina Hartleyä viime viikolla. Se oli erittäin mielenkiintoista. Kuka olisi ajatellut, että pornotähdellä olisi niin paljon mielipiteitä zenistä? Ja kaikenlaista muuta kiinnostavaa juttua. Todella älykäs nainen!

Juuri tänä aamuna sain retriitillä istumisen päätökseen Atlanta Soto Zen Centerissä, jossa olen nyt tätä kirjoittaessani. Se oli mahtava retriitti, yksi parhaista koskaan osallistumistani. Heillä on siellä ällistyttävä ryhmä. Pidin kolme puhetta, joista yksi nauhoitettiin. Katson, jos saisin siitä tänne podcastin, jahka saan siitä kopion.  

Olen miettinyt viime aikoina paljon egoa. Varhaisissa englanninkielisissä buddhalaisissa kirjoituksissa kirjoitetaan paljon egosta. Nykyisin näyttää kuitenkin siltä, ettei tätä aihetta juurikaan käsitellä. Itse olen tarkoituksella vältellyt tuota sanaa. Näin on saattanut käydä siksi, että ensimmäiset länsimaalaiset harjoittajat tekivät paljon virheitä. He käsittivät buddhalaisuuden olevan ainoastaan egon hävittämistä. Mikä on totta. Mutta sen käsitettiin merkitsevän, että meidän pitäisi piestä itseämme ja murskata persoonallisuutemme. Nähtiin jonkinlaisena hengellisenä hyveenä käyttäytyä kuin meillä ei olisi persoonallisuutta eikä mielipiteitä, olla passiivisia, kynnysmattoja.

Tällainen lähestymistapa ei tietenkään auta mitään. Ego on harhakuvitelma. Se on totta. Kuitenkin me kaikki täytämme tietyn paikan maailmankaikkeudessa ja meidän velvollisuutemme on olla mikä me olemme. Se tarkoittaa, että meillä sopii hyvin olla persoonallisuus, mielipiteitä, (huoah!) mieltymyksiä. Se on luonnollista, hyvää ja hyödyllistä. Vasta silloin putoamme ansaan, kun ajattelemme näiden asioiden olevan “minun”. Minun persoonallisuuteni, minun mielipiteeni, minun mieltymykseni, minun minäni.

Minulle tämä retriitti oli suureksi osaksi sen näkemistä, että miten minä teen tuon saman. Välillä on asioita, jotka meidän pitää sanoa tai tehdä hoitaakseemme roolimme maailmankaikkeudessa. Mutta meillä on taipumus jumittua rooliimme kaikkeudessa ja kiinnittää se johonkin mitä ei ole olemassa, jonkinlaiseen pysyvään minään, joka kuuluu meille itsellemme. Se on järjetön ajatus. Itse kuuluu itselle. Minä kuulun minulle. Miksi on olemassa kaksi minää? Me kaikki kuitenkin teemme näin, oli se miten järjetöntä tahansa. Näin tehdessämme me ylitämme sen mikä on tarpeen roolissamme maailmankaikkeudessa, ja alamme sen sijaan toimia tavoilla, jotka pyrkivät säilyttämään tämän kuvitelman minästä. Astuttuamme tämän rajan yli me emme pysty enää tekemään mitään hyvää kenellekään. Me vain päädymme Frankensteinin hyökkäyksen tapaiseen egojen taisteluun.

On vaikea löytää se tila, jossa me varmistamme sen mikä pitää varmistaa, mutta emme kuitenkaan astu egon maailmaan. Siihen usein liittyy nöyrä käytös (ei kuitenkaan aina) ja se on vaikeaa. Se ei ole passivista, lannistunutta nöyryyttä, mitä tarvittaisiin. Se on jollain lailla jämäkkää nöyryyttä, joka yhtä aikaa on täysin erilaista kuin passiivis-aggressiivisuus. Herra paratkoon miten usein epäonnistun tässä.

OLI MITEN OLI, me emme niinkään pyri hävittämään egoamme kuin huomaamaan sen olevan vain hyödyllistä kuvitelmaa. Shunryu Suzuki sanoi, että meillä on henkilökohtainen minä, joka ilmestyy ja katoaa. Se ei ole pysyvä asia. Se on olemassa, jotta maailmankaikkeus pystyy ilmaisemaan itseään – ei sen vuoksi, että minä voisin ilmaista itseäni.

Julkaissut Brad Warner 2.3.2008 hardcorezen.info-blogissaan nimellä “OM and EGO”.
Luettu Kajo Zendo Turun viikkozazenissa 11.4.2019.