Tällä päivämäärällä, tammikuun 28. päivänä vuonna 2014, opettajani Gudo Wafu Nishijima roshi kuoli 94 vuoden iässä. Ystäväni Rob muistutti minua tästä, niinpä ajattelin yrittää tehdä jotain kunnioittaakseni hänen muistoaan.

Noin kuukausi sitten pidin puheen Angel City Zen Centerissä Nishijima roshin elämästä. Voit kuunnella sen ACZC:n podcastina. Sen sijaan että toistaisin saman, mitä jo siinä sanoin, ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka on minusta yksi kiehtovimmista näkökulmista Nishijima roshin opetuksissa.

Etsiessäni jotain Shobogenzosta, törmäsin seuraavaan tekstiin, jonka olin käsin raapustanut kirjan tekstin viereen. Siinä luki: “Aine on nimi aistiärsykkeelle. Meillä on aistinelimiä ja tunnemme ulkopuolisesta maailmasta tulevia ärsykkeitä. Buddhalaisuuden mukaan aistiärsykkeet ovat yksi rajoittunut kuva ulkopuolisesta maailmasta. Me (buddhalaiset) erottelemme aineen ja todellisuuden erittäin voimakkaasti. Tämä maailma on meidän toimintaamme. Merkitys, järjestelmä, järjestys, rakenne, (nämä) ovat toinen puoli todellisesta maailmasta. Materiaalinen maailma on harhakuva. Mieli plus ulkoinen maailma on todellisuus.”

Aina kun menin jollekin Nishijima roshin oppitunnille, tein muistiinpanoja. Usein kirjoitin nämä muistiinpanot suoraan sivujen laitaan, opiskelemiemme kappaleiden kohdalle omaan Shobogenzooni. Katsellessani tämän muistiinpanon kielioppia, luulen yrittäneeni kopioida täsmälleen sen, mitä Nishijima roshi sanoi.

Aloin käydä Nishijima roshin oppitunneilla, koska halusin tietää mitä on todellisuus. En ollut kiinnostunut uskonnoista, jotka lupasivat mahtavan kuolemanjälkeisen elämän. En pystynyt luottamaan kuolemanjälkeisen elämän olemassaoloon, enkä taivaaseen tai helvettiin. Mutta maailma jossa elin juuri nyt, ei vaatinut minua uskomaan siihen. Se oli todellinen. Se on todellinen.

Mutta mikä hitto se on?

Oletan, että useimmat ihmiset eivät kysy tätä kysymystä. He olettavat, että he tietävät. Ehkä he eivät pysty selittämään, miten maailma toimii, mutta he tietävät mikä se on. Se on tämä! Tässä maailmassa ei ole mitään erityisen merkittävää. Se on arkipäiväinen. Se on tavallinen. Se on tylsä.

Minusta se ei ollut. Minulle tavallinen, arkinen, jokapäiväinen elämä oli todella, todella outo. Kaikki siihen liittyen oli omituista. Ihmisiä en ymmärtänyt ollenkaan. Asiat joihin useimmat heistä uskoivat, olivat selkeästi hölynpölyä. En voinut koskaan ymmärtää, miksi ihmiset, joiden piti olla fiksumpia tai kokeneempia kuin minä, onnistuivat uskomaan sontaan, jonka läpi minä näin välittömästi.

Minua kiinnostivat ihmiset, joiden filosofinen näkökulma oli haastava, ei rauhoitteleva. Olin kiinnostunut ihmisistä, joiden mielestä arkinen maailma oli yhtä järjetön ja kiehtova kuin minunkin mielestäni.

Nishijima roshi oli yksi noista ihmisistä. Ja minulla kävi onni, että tunsin hänet henkilökohtaisesti. Ehkä voisi jopa sanoa meidän olleen ystäviä.

Nishijima puhui paljon todellisuudesta. Kun tapasin hänet ensi kertaa, ajattelin hänen käyttävän todellisuus-sanaa viitatakseen materiaaliseen maailmaan. Se kuitenkin on se, mitä useimmat ihmiset nykyään tarkoittavat tuota sanaa käyttäessään.

Nishijima roshi ei tarkoittanut sitä. “Me (buddhalaiset) erottelemme aineen ja todellisuuden erittäin voimakkaasti”, hän sanoi. Aine ei ole todellisuus. Aine on tapa, jolla ihmiset tulkitsevat aistiärsykkeen. Ulkopuolinen maailma on olemassa. Mutta ulkopuolinen maailma ei välttämättä vastaa niitä käsityksiä, joita meillä on aineesta.

“Aistiärsykkeet”, hän sanoi, “on yksi rajoittunut kuva ulkopuolisesta maailmasta”. Mitä me näemme, kuulemme, tunnemme, haistamme ja maistamme, ei välttämättä ole sitä mitä me kuvittelemme sen olevan.

Tässä on toinen puoli todellisesta maailmasta. Tämä toinen puoli ei ole ainetta, ei aistiärsykkeitä. Nishijima roshilla oli paljon eri sanoja, joita hän käytti kuvatakseen tätä toista puolta. Yleisimmin hän käytti sanaa “sisältö”. Muistan, kun hän kerran sanoi minulle: “On ainetta ja on sisältöä.” Tässä hän käy läpi hänen suosikkilistaansa sanoista tälle jollekin, joka on todellista, mutta ei ole ainetta. Hän sanoo “sisältö, järjestelmä, järjestys, rakenne.”

Hän tavoittelee yhteyttä, yrittää saada hänen kuulijansa ymmärtämään mihin hän pyrkii. Mitä hän tavoittelee on perimmiltään sanojen ulottumattomissa. Sitä ei ole mahdollista pelkistää yhdeksikään niistä käsitteistä, joita hän tarjoaa. Se ei ole tarkalleen sisältöä, vaikka sisältö on osa sitä. Mutta ei se ihan ole järjestelmäkään. Järjestys on lähellä sitä mitä hän haluaa sanoa, mutta ei aivan sekään. Rakenne voi olla yksi tapa viitata sen yhteen puoleen, mutta ei, sekään ei toimi.

Englanti ei ollut Nishijima roshin äidinkieli. Olen varma, että hän käytti muita sanoja luennoidessaan japaniksi. Mutta sain sellaisen käsityksen, että vaikka hän olisi käynyt läpi jokaisen ihmisten, delfiinien ja avaruusolioiden kielen, yksikään niistä ei koskaan kuitenkaan aivan tavoittaisi sitä.

Siitäkin huolimatta hän yritti. Hänelle oli suunnattoman arvokasta ja tärkeää yrittää ponnistella näiden asioiden ilmaisemiseksi, vaikka, viime kädessä, olimmekin tuomittuja epäonnistumaan yrityksessämme.

“Maailma on meidän toimintaamme”, hän sanoi. Tämä oli yleisin tapa, jolla hän kuvaili mikä maailma on. Toiminta, hän aina sanoi, on perimmäistä. Tämä näkemys oli täysin päinvastainen kuin se, miten minä olin tottunut ymmärtämään todellisuuden luonteen. Minulle aineellinen maailma oli perimmäistä. Uskoin, että aineellinen maailma oli olemassa ja minä olin olemassa siinä maailmassa. Siitä johtuen, minä pystyin toimimaan. Mutta toiminta oli mahdollista vain, koska aineellinen maailma oli olemassa ja tietoiset olennot kuten minä elimme siinä.

Nishijima roshi piti tämän asetelman kääntämisestä päälaelleen ja hän sanoi toiminnan olevan perimmäisempää kuin maailman, jossa toiminta tapahtuu.

Tajunnanräjäyttävää.

Tajuntani räjähti myös silloin, kun hän sanoi: “Aineellinen maailma on harhakuva.” Olin kuullut tuon ajatuksen aiemmin. Monet itämaiset filosofiat kannattavat tätä näkökulmaa. Esimerkiksi “maya” on sanskritinkielinen sana, jota hindufilosofit käyttävät viitatessaan aineellisen maailman harhakuvaiseen luonteeseen.

Mutta Nishijima roshin juttu oli todellisuus. Ei sellainen todellisuus, joka olisi olemassa jossain muualla, jossain taivaallisessa tai hengellisessä ulottuvuudessa; eikä todellisuus, joka olisi havaittavissa vain jossain muuntuneessa tietoisuuden tilassa, kuten vaikka ayahuascan tai vastaavan käyttämisen jälkeen; vaan tämä käsinkosketeltava todellisuus tässä ja nyt, juuri sellaisena kuin se on. Todellisuus, jonka hän usein sanoi olevan “suoraan edessämme”.

Jollekin, joka sanoi tämän ja sanoi myös, että aineellinen maailma on harhakuva…juutotanoin! Minulla ei ollut hajuakaan, mitä olisin ajatellut siitä, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa.

Mutta hän sanoi myös: “mieli plus ulkopuolinen maailma on todellisuus.”

Kosketusta mielen ja ulkoisen maailman välillä kutsutaan aistiärsykkeeksi. Kun yritämme kuvailla, mitä aistiemme saamat ärsykkeet kertovat meille, me luomme teorian aineesta. Sitten me uskomme meidän teoriamme olevan todellisuus.

Nishijima roshi kyseenalaisti tämän teorian. Hän ei hyväksynyt sitä sillä tavalla kuin useimmat meistä.

Hän ei väittänyt tiedettä vääristyneeksi, kuten monet uskonnolliset ihmiset tekevät, kun he yrittävät väittää dinosaurusten kuolleen Nooan tulvassa ja muuta tämäntapaista. Itse asiassa hän oli aivan rakastunut tieteellisiin näkemyksiin keskushermostosta. Hän ajatteli, että zazenin vaikutus voitaisiin selittää viittaamalla siihen, miten se tasapainoitti sympaattisen ja parasympaattisen hermoston.

Hän ei kiistänyt tiedettä mitenkään. Mutta hän kyseenalaisti yhden useimpien tieteentekijöiden perimmäisistä oletuksista – oletuksen, että aineellinen maailma on todellinen.

Nishijima roshi oli outo tyyppi.

Pidin siitä hänessä.

***

Täällä on toinen tarina Gudo Nishijimasta ystäväni Peter Roccan kirjoittamana.

Julkaissut Brad Warner 28.1.2019
Luettu Kajo Zendo Turun viikkozazenissa 7.2.2019