”Fred”, yksi blogiani kommentoivista lukijoista, lainasi Sam Harrisin artikkelia vuodelta 2006. Artikkelissa Sam Harris sanoi: ”Ja vieläkin pahempaa, edelleen jatkuva buddhalaisten ja buddhalaisuuden yhdistäminen tukee huomaamattamme maailmamme uskonnollisia eroavaisuuksia. Tällä historian hetkellä, tämä on sekä moraalisesti että älyllisesti kestämätöntä – erityisesti hyvintoimeentulevien ja -koulutettujen länsimaalaisten keskuudessa, jotka kantavat suurimman vastuun erilaisten käsitysten levittämisestä.”

Muutamaa kappaletta myöhemmin samassa artikkelissa, herra Harris jatkaa näin:

”Mitä maailma tarvitsee eniten juuri nyt, on tapoja vakuuttaa ihmiset nostamaan kaikki elävät olennot moraaliseksi yhteisökseen. Tätä varten meidän tulee kehittää täysin uskonnoton tapa puhua koko inhimillisen kokemuksen kirjosta ja ihmisen tavoitteista. Tarvitsemme vuoropuhelua etiikasta ja hengellisyydestä, joka on aivan yhtä vapaa dogmeista ja kulttuurisista ennakkoluuloista kuin tiedekin on.* Mitä me itse asiassa tarvitsemme, on mietiskelevää tiedettä, uudenaikasta lähestymistapaa, jolla voimme tutkia psykologisen hyvinvoinnin perimmäisiäkin ulottuvuuksia. Ei pitäisi olla tarpeen sanoa, ettei tällaisen tieteen kehittäminen ole mahdollista levittämällä ”amerikkalaista buddhalaisuutta” tai ”länsimaista buddhalaisuutta” tai ”osallistuvaa buddhalaisuutta” (Engl. engaged buddhism)”.

”Jos buddhalainen metodologia (eettiset ohjeistot ja meditaatio) paljastaa aitoja totuuksia mielestä sekä maailmantotuudellisia ilmiöitä kuten tyhjyys, minättömyys ja pysymättömyys – nämä totuudet eivät ole missään mielessä ”buddhalaisia”. Epäilemättä useimmat paneutuneet meditaation harjoittajat saavat havaita näitä totuuksia, mutta useimmat buddhalaiset eivät. Tästä johtuen, vaikka henkilö olisi tietoinen meditaation aiheuttamien näkemysten ajattomuudesta ja syy-seuraussuhteen todellisesta luonteesta, joita buddhalaisuudessa kirjallisuudessa kuvataan, hänen identiteettinsä buddhalaisena tekee asian muille vain hankalammaksi käsittää.”

Koko artikkeli on lukemisen arvoinen. Minä löysin sen täältä Shambhala Sunin verkkosivulta.**

Suunnilleen samaa sanoi aika ajoin myös opettajani Nishijima roshi. Hän sanoi: ”buddhalaisuus on vain realismia”. Hän sanoi uskovansa, että jossain vaiheessa sanaa ”buddhalaisuus” ei enää tarvita. Hänen näkemyksensä tuli vain eri reittiä kuin herra Harrisilla. Jos kysyit Nishijima roshilta miksi hän itse edelleen käytti sanaa ”buddhalaisuus”, hän sanoi, että sitä oli kutsuttava joksikin ja tällä hetkellä sitä kutsutaan ”buddhalaisuudeksi”.

Buddhalaisuus-sana on on brittien keksimä. Sen keksi ihmiset, jotka tutkivat valloittamiensa Aasian valtioiden kulttuureja ja määrittelivät niitä brittiläisistä lähtökohdista. Näin ollen asioita joita intialaiset, tiibetiläiset ja kiinalaiset tekivät ja jotka muistuttivat sitä mitä britit tekivät kirkoissa, alettiin kutsua uskonnoksi. Tämä yksi uskonto oli Buddha-nimisen kaverin perustama. Näin nämä brittiläiset tutkijat kutsuivat tätä uskontoa ”buddhalaiseksi”, ihan samoin kuin he kutsuivat islamia ”muhamettilaisuudeksi”.

Voidaan miettiä, onko Aasian buddhalaisuus uskonto. Onhan siitä iso osa kääritty taikauskoon ja perusteettomiin uskomuksiin yliluonnollisista voimista, aivan kuten meidän omatkin uskontomme. Suuri osa siitä myöskään ei ole tällaista. Niin kuin eivät ole meidän omatkaan uskontomme.

Minä näen Sam Harrisin näkemyksissä kaksi suurta, vastaamatta jäävää kysymystä. Ne ovat: 1) Millä nimellä sitten aiot kutsua sitä, ja 2) tarkoitatko, että meidän tulisi päästä eroon kaikista rituaaleista, koska rituaalit ovat liian ”uskonnollisia”?

Ensimmäinen kysymys on ongelmallinen, mutta ratkaistavissa. Meillä on oltava asioille nimiä, jotta voimme yhdessä puhua niistä. Jos kutsuisimme realismiksi sitä mitä nykyään kutsutaan buddhalaisuudeksi, kuten Nishijima roshi ehdotti jonain päivänä käyvän, se olisi hämmentävää. Nykyään realismi-sana näyttäisi olevan samaa tarkoittava ”materialismin” kanssa. Materialismia buddhalaisuus taas ei ole.

Voisimmehan tietysti vain keksiä uuden sanan. Siinä on omat huonot puolensa. Se on vähän sama kuin ihmiset, jotka miettivät sukupuoliriippuvaisten pronominien tarpeellisuutta englannin kielessä ja ehdottavat uusien sanojen käyttöä, kuten zhe, ze tai zir, he- tai she-sanojen sijaan. Se on hankalaa, eikä kukaan ymmärrä mitä hittoa oikein höpötät.

Ehkä me joskus saamme sanan joka toimii. Sitä ei vaan vielä ole. Niinpä meidän pitää toistaiseksi tyytyä ”buddhalaisuuteen”.

Toinen kysymys on visaisempi. Luodaksemme ”täysin uskonnottoman tavan puhua koko inhimillisen kokemuksen kirjosta ja ihmisen tavoitteista”, moni on pyrkinyt luomaan rituaalittoman buddhalaisuuden, joka ei kutsu itseään buddhalaisuudeksi, mutta on joka tapauksessa enemmän tai vähemmän buddhalaisuutta. MBSR on tällaista, niin kuin on myös suuri osa Ekhart Tollen filosofiasta.

Itse asiassa kaksi minun opettajaani ovat tehneet suunnilleen samalla tavalla. He opettivat vain meditaatiota ja välttivät suurta osaa rituaalitouhuista, kuten lausumista, kumartelua, seremonioita ja vastaavia. Kumpikaan ei poistanut näitä kokonaan. Se on merkittävää. Molemmat tekivät joitain rituaaleista. He vaan pitivät ne varsin pienimuotoisina.

Huomasin ongelman vasta kun aloin käydä Tassajaran zenluostarissa Pohjois-Kaliforniassa. Siellä minun tuli tehdä paljon rituaaleja. Aluksi se oli minusta tosi ongelmallista. Älyllisesti koin nämä rituaalit samoin kuin ajattelen Sam Harrisin kokevan – uskonnolliseen nurkkakuntaisuuteen ja äärimmilleen vietynä uskontojen väliseen sodankäyntiin kannustaviksi. Muutama vuosi sitten olisin saattanut olla Harrisin kanssa samaa mieltä, että moiseen turhanpäiväisyyteen kannustaminen tai pelkkä osallistuminenkin olisi ”moraalisesti ja älyllisesti kestämätöntä”. Jos olisin nähnyt hänen kirjoituksensa kuusi vuotta sitten, kun se oli juuri kirjoitettu ja minä oli vasta alkanut käydä paikoissa, joissa buddhalaisia rituaaleja säännöllisesti suoritettiin, olisin saattanut kirjoittaa aivan erilaisen vastauksen.

Harris ei itse asiassa käsittele rituaaleja tässä artikkelissa, eikä missään muussakaan kirjoituksessa, joihin olen tutustunut. Oletan, ettei hän kiinnitä buddhalaisuuden rituaalisiin osiin juurikaan huomiota ja todennäköisesti pitäisi niitä, aivan kuten minä aiemmin, merkityksettöminä tai jopa vahingollisina.

Bendowa-tekstissään Dogen vaikuttaa – ainakin pintapuolisesti – olevan samaa mieltä. Hän sanoo: ”Tavattuamme [hyvän] opettajan, meidän ei enää koskaan tarvise polttaa suitsukkeita, tehdä syväkumarruksia, lausua Buddhan nimeä, tehdä tunnustuksia tai lukea suutria. Vain istu ja tule tilaan, joka on vapaa kehosta ja mielestä.” Ja kuitenkin loppuelämänsä aikana Dogen poltti paljon suitsukkeita, teki huomattavia määriä syväkumarruksia, lausui melkoisen usein Buddhan nimeä ja luki kasapäin suutria. En oikein tiedä mitä ”tunnustusten tekeminen” tarkoittaa, mutta veikkaan että hän teki myös sitä.

Nämä rituaalit ovat tärkeä osa harjoitusta. Ne ovat osa sen realistista lähestymistapaa ihmisen elämään. Ne ovat tarpeen, jotta voimme kokea buddhalaisen harjoituksen täyteyden.

On totta, että nämä rituaalit ovat enemmän tai vähemmän mielivaltaisia. Se osuus niistä, mikä tekee niistä toimivia, ei ole vain se, joka yhdistää meidät yhteisöön, jonka kanssa niitä suoritamme. Ne yhdistävät meidät perinteeseen ja meidän inhimilliseen menneisyyteemme, suurempaan ihmisyhteisöön, joka eli ja kuoli paljon meitä ennen. Traditio ei synny nopeasti. Rituaalien pitää olla vanhoja ja vakiintuneita. Näin ollen meidän on katsottava menneisyyteemme niitä löytääksemme.

Silti me olemme vapaita ymmärtämään nämä vastaanottamamme rituaalit omalla tavallamme. Itse asiassa meidän on pakko ymmärtää ne omalla tavallamme, koska muunlaista tapaa ei ole olemassa. Minulle parhaiten toimii niiden ymmärtäminen mielivaltaisina ja melko joustavina.

Minulla on tapana kertoa tarina yhdestä aamusta Tassajarassa, kun moni asia meni pieleen päivittäisessä lausuntaseremoniassa. Kelloja soitettiin väärään aikaan, suitsuketta ei sytytetty silloin kun piti ja meidän piti jopa keskeyttää yksi veisu ja aloittaa se uudelleen, koska homma meni niin totaalisen kiville.

Jälkeenpäin Leslie James, vakituinen opettaja (engl. ”abiding teacher”. Kuten The Dude, she abides) sanoi, ”Meni ihan hyvin. Sen ei pidä olla liian täydellistä”. Silloin aloin kokea homman olevan ihan ok ja hiljalleen aloin itse asiassa pitää siitä.

Sam Harrisin viesti on tärkeä ja olennainen. Minusta se vaan jättää nämä kaksi aivan keskeistä asiaa ratkaisematta. Minusta näyttää, ettei meillä ole todellisia muita vaihtoehtoja, kuin kutsua sitä ”buddhalaisuudeksi” ja toivoa, että sana itsessään määrittyy uudelleen tulevien sukupolvien myötä, ja jatkaa rituaalien suorittamista niin kuin aiemminkin, samalla kun tarkennamme niitä siten, ettei niihin sisälly taikauskoa tai uskoa yliluonnolliseen.

*suom. huom.

** Sama artikkeli löytyi Sam Harrisin nettisivuilta, kun annettu osoite Shambhala Sunin sivulle ei toiminut

Kirjoittanut Brad Warner 15.4.2014