Yksi kiinnostavimmista kysymyksistä liittyen harjoittamiseen tavallisen elämän melskeissä on, miten harjoittaa, jos sinulla on lapsia. Meditaatiota käsittelevien kirjojen klassikot eivät yleensä käsittele asiaa, koska ne ovat useimmiten selibaatissa elävien munkkien kirjoittamia, ja vaikka kirjoissa yritettäisiinkin käsitellä luostarin ulkopuolella harjoittamista, kirjoittajilla ei ollut omaa kokemusta lasten kanssa elämisestä kirjoitustensa tukena. Vaikka kourallinen kirjoja ja nettisivuja löytyy aiheenaan ”tietoinen vanhemmuus”, aihe näyttää edelleen olevan aliedustettuna kirjallisuudessa.

Minulla on tästä aiheesta kirjoittamisen suhteen ikiaikaisten buddhalaisten kirjoittajien kanssa sama ongelma. Minulla ei ole omia lapsia. Näin ollen kyselin aiheesta vanhemmilta, jotka lukevat blogiani ja jotka harjoittavat säännöllisesti meditaatiota.

Stephen Belotti kertoi: ”En usko, että kukaan, jolla ei ole lapsia, voisi oikeasti ymmärtää kuinka paljon energiaa lapset sinusta imevät. Pienet lapset yleensä vaativat jatkuvaa huomiota, jatkuvaa vahvistusta ja he ovat täysin kyvyttömiä ymmärtämään, että tarvitset välillä aikaa heistä erillään, jotta saisit energiasi palautumaan. Avioliittosi muuttuu merkittävästi lasten myötä – erityisesti jos lapsia on enemmän kuin yksi. Kun lapseni olivat pienempiä, oli päiviä, jolloin nousin aamulla aikaisin, tein täyden työpäivän, pääsin kotiin ja autoin kotikaaoksessa, päivällisessä, nukkumaanmenossa, hampaidenpesussa, satujen lukemisessa, peleissä jne. ja tehtyäni sekalaisia puuhia sen jälkeen kun lapset oli saatu vuoteisiinsa, ehkä klo 21, minä vain sammuin silkasta uupumuksesta.”

Kaikki painottivat yhtä asiaa, jos haluat meditoida lapsiperheessä. Sinun on oltava joustava. Et voi olla kovin vaativa meditaatioaikasi suhteen. Sinun on luovuttava ajatuksesta, että kaikki alle neljäkymmentä minuuttia, tai mitä ikinä normaalisti harjoitatkaan, olisi ajanhukkaa – koska se ei ole.

Meditaatio on arvokasta, vaikka ehtisit istua vain viisi tai kymmenen minuuttia, ennen kuin ryntäät vaihtamaan vaippaa, hoitamaan naarmua polvessa tai hallitsemaan hormonien käynnistämää murrosikäistä hermoromahdusta.

Dogenin ensimmäiset ohjeet meditointiin kannustavat löytämään häiriöttömän tilan ja laittamaan muut velvoitteet hetkeksi sivuun. Vanhemmille – erityisesti tuoreille vanhemmille – tämä ei aina ole vaihtoehto. Se ei tarkoita, ettäkö sinun tulisi vain antaa periksi.

Matt Ryan, 11-kuisen Agnes Boon isä, kertoi minulle: ”Pienen, hyvin aktiivisen vauvan kanssa ei saa paljoa aikaa. Näyttää, että olisin koko ajan liikkeellä – syöttämässä, vaihtamassa vaippoja, leikkimässä, lukemassa jne. Ja aina on mahdollista, että Agnes herää kun olen istumassa, joten minun pitää mennä varmistamaan, että hänellä on kaikki hyvin. Joskus hän nukahtaa uudelleen ja voin palata istumaan. Muussa tapauksessa istuminen on päättynyt, pidin siitä tai en.”

Jeffry Gonzalez neuvoo vanhempia ”luopumaan ajatuksesta häiriöttömästä hiljaisesta kokemuksesta harjoituksen aikana. Aluksi minulla oli piilevä vainoharhaisuuden vire harjoituksen aikana, koska olin ylivalppaana kuuntelemassa mahdollisia lasten ongelmia jne. Hiljalleen alamme vain luottaa, että kaikki menee hyvin. Et oikein voi sivuuttaa asiaa, mutta et kiinnitä siihen enää niin paljon huomiota.”

Matt Ryan sanoo: ”Minusta on tärkeintä hyväksyä, että harjoitus voi loppua minä hetkenä hyvänsä ja tämäkin on vain osa harjoitusta.” Matt muuten hanskaa tämän tilanteen joskus niin, että sitoo Agnesin rintaansa vasten meditaation ajaksi.

Robyn Love kertoi minulle: ”Minun pitää olla kärsivällinen ja minulla pitää olla paljon luottamusta. Ne kaksi asiaa taitavat olla joka tapauksessa vanhemmuuden ytimessä, mutta erityisesti tässä tapauksessa. Toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin.”

Aikataulujesi muokkaaminen on toinen tapa varmistaa aika päivittäiselle meditaatiollesi. Joskus tämä toimii paremmin, joskus huonommin. Caroline Anderson sanoi: ”Minulla on säännöllinen, päivittäinen harjoitus – kaksikymmentä minuuttia. Yleensä kun meditoin, on usein myöhäinen ilta, jolloin molemmat lapset ovat nukkumassa. Minusta lasten iällä on paljon merkitystä. Minun kaksi lastani ovat 15 ja 10, mikä tarkoittaa heidän olevan jo kohtuullisen riippumattomia. Vauvat voivat tarvita välittömästi huomiota, joten vanhemmuus on erilaista eri ikäryhmissä, niin ajattelen.”

Jeffry Gonzalez kertoi minulle: ”Minun pitää herätä hyvin aikaisin, yleensä klo 5 aamulla, koska lähden töihin klo 7.15. Voin välillä työskennellä kotona, joten joinain päivinä voin harjoittaa keskellä päivää. Tämä mahdollisuus vaati olemaan välittämättä opettajani ohjeesta harjoittaa aina ensimmäiseksi aamulla (tai muuten se ei onnistuisi ollenkaan). Vanhemman kannattaa nukkua varastoon jos voi. Sitä ei tapahdu usein.”

Vyyhteen liittyvät myös puolisosi tarpeet. Koska vanhemmuus yleensä on jaettu ponnistus (vaikka ei aina), on tärkeää olla tarkkana tässä asiassa. Jeffry Gonzalez sanoo: ”Yksi haasteista on varmistaa, että vaimoni, joka myös meditoi, saa niin ikään mahdollisuuden harjoittamiseen. Joskus vaihdetaan kirjaimellisesti lennosta. Minä aloitan, minä lopetan, hän aloittaa.”

Paul Erlandson kertoi: ”Aamuistumiset perustuivat tehtävien organisointiin vaimoni kanssa. Minä yleensä heräsin ennen häntä ja istuin sillä välin, kun hän aloitti aamiaisen. Iltaistuminen ja ryhmämeditaatio tapahtui nuorimmaisten mentyä sänkyyn (ei aina niin hiljaa), ja tyttäreni teki läksyjä tai katsoi televisiota.” Joskus sinun tulee oppia meditoimaan naapurihuoneen piirrettyjen tahtiin. Taas kerran, se on parempi kuin olla ilman meditaatiota!

Usein puolisomme eivät ole niin innostuneita tästä meditointihommasta kuin me olemme. Caroline Anderson kertoi: ”Kun olet suhteessa ei-meditoivan kanssa, tämä voi olla vaikeaa, koska rankan päivän jälkeen, lasten mentyä petiin, tuntuisi olevan sopiva hetki puolisosi kanssa vietettävälle ajalle.

Paul Erlandson toi esiin, mitä tapahtuu kun meditaation tuoma rauha ja tyyneys yhtäkkiä pirstoutuu vallattomien lasten toimesta. Hänen sanojensa mukaan ”yksi asia, jonka kanssa piti tehdä töitä, oli rauhan ahnehtiminen. Meditaation jälkeen ei tietenkään aina ole mielenrauhaa, mutta usein on. Velloessasi mielenrauhan lämpimässä hellyydessä, maapähkinävoin hierominen housuihisi, raivokohtaus tai pusku palleaan voivat todellakin pöllyttää esiin ärtymystä. No joo, nuo jutut voivat olla aina ärsyttäviä, mutta ne, ironista kyllä, tuntuivat ärsyttävän minua enemmän meditaation jälkeen.”

Pidän hänen käyttämästään sanaparista ”rauhan ahnehtiminen”. Se on tärkeä juttu, jota myös lapsettomien meditoijien tulisi pitää silmällä. Hän tarkentaa: ”Isommassa mittakaavassa se on vain ahneuden toinen vivahde ja hiljalleen opin olemaan roikkumatta niin kovasti kiinni noissa lämpimissä tiloissa.”

Paul myöskin suosittelee meditaatiota vanhemmille, vaikka se ei olisikaan vain auvoa ja rauhaa, koska, hän toteaa: ”Huomasin sen auttavan minua olemaan parempi vanhempi. Aidompi. Kärsivällisempi. Vähemmän kaoottinen. Päivittäisen meditaation tuloksia on vaikea mitata, mutta uskon olevan mielekästä ehdottaa, että se tuskin tekee kenestäkään huonompaa vanhempaa. Minusta on aina tuntunut, että lapselle kärsivällisyydessä ja rakkaudessa on vain vivahde-ero. Mikä tahansa mikä tekee sinusta kärsivällisemmän lapsesi suhteen, saa heidät kokemaan olevansa rakastettuja.”

On myös täysin hyväksyttävää arvostaa lastesi tarpeita enemmän kuin omiasi meditoijana. Meikan Estudo kertoi minulle: ”Lapseni ovat minulle tärkeämmät ja siksi joskus luovun harjoitukselleni varaamastani ajasta. Kesäisin olen kotona heidän kanssaan. En juuri koskaan saa olla itsekseni. On lähes mahdotonta lukea vaikka Dogenin kirjoituksia. Se on minulle vaikeaa joka tapauksessa, mutta jatkuvien keskeytysten kanssa syvällinen opiskelu on vaikeaa. Minulla tuskin on edes omaa ajatusta, saati tilaa ajatella yhtään syvällisemmin.”

Kärsivällisyys on homman ytimessä. Kuten Robyn Love sanoi minulle: ”Suurin haasteeni on ollut säilyttää kärsivällisyys. Kun törmäsin dharmaan ja löysin paikan, jossa halusin harjoittaa ja löysin opettajani, halusin uppoutua puuhaan (olin vuosia vain lukenut buddhalaisuudesta – minulla kesti pitkään ennen kuin halusin löytää opettajan ja todella harjoittaa). Tuolloin lapseni olivat ehkä kuusi- ja kahdeksanvuotiaita. Kävi nopeasti selväksi, ettei minulla ollut aikaa ryhtyä muodollisesti oppilaaksi, eikä edes harjoittaa niin paljoa kuin olisin halunnut.”

”Aluksi se tuntui uhraukselta, mutta ajan myötä huomasin sen antavan mahdollisuuden perehtyä syihin, joiden vuoksi halusin aloittaa zenin, ja erityisesti, miksi ryhtyä opettajani oppilaaksi. Kun lapseni olivat vanhempia ja tuli mahdolliseksi liittyä muodollisemmin toimintaan mukaan, tunsin vankoiksi sekä harjoitukseni että päätökseni sen syventämiseen. Oli kuitenkin vaikeaa tyytyä siihen, mikä tuntui vähäisemmältä. Toisaalta, minulle oli aina selvää, että lapseni olivat tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä – aina. Vanhemmuus on tietenkin keskeytymätöntä harjoitusta, mutta säännöllinen istumaharjoitus todellakin auttaa tukemaan sitä. Harjoitukseni velvoittavan kiireellisyyden tuntu ja velvollisuuksieni todellisuuden tasapainoittaminen on ollut suurin haasteeni.”

Chris Amirault toi vielä esiin tärkeän näkökohdan. ”En ole varma, että vanhemmilla olisi perimmiltään erilaisia haasteita kuin lapsettomilla. Valtaosa elämistä ovat kiireisiä rakkaiden, velvotteiden, työn ja muiden asioiden kanssa niin, ettei aika vaan tunnu riittävän. Meditaation käyttö läheisyyden ja vastuun välttelyyn, toisten syyttäminen tai paheksuminen kyvyttömyydestäsi löytää tapoja istua, boddhisattvana oleminen kaupan henkilökunnalle, mutta ei niille joiden kanssa elät: lapset eivät ole ainoita ihmisiä, jotka joutuvat osallisiksi dukkhastasi (kärsimys).

Kun lapset ovat vanhempia, on täysin ok sanoa heille meditaatioajan olevan tärkeää, että se on erityistä yksinolon aikaa ja että heidän tulisi olla hiljaa, kun äiti ja/tai isä menevät meditaatiohuoneeseen.

Tämä ei aina toimi. Caroline Anderson kertoi minulle: ”Olen kokeillut zazenia lasten ollessa hereillä, mutta vaikka olen sanonut ”Hei, istun hetken zazenia, pitäisittekö vähän pienempää ääntä, älkääkä tulko häiritsemään”, olen saanut täyslaidallisen keskeytyksiä, huutokyselyjä alakerrasta onko jotain syötävää, riitelyä alemmassa kerroksessa, nuorimman pojan kävelyjä kesken kaiken kyselemään voiko hänkin tulla istumaan? Tilanne on kuin kvanttisuperpositio. Tietoisuus siitä, että teet jotain mihin liittyy hiljaisuutta, synnyttää arvaamattoman reaktion. Tai jotain sen tapaista ainakin!” Lapset kuitenkin useimmiten ymmärtävät tällaisen asian ja kunnioittavat vanhemman tarvetta tehdä jotain itsekseen.

Caroline kertoi myös, miten vanhemmuuteen liittyvät asiat tulevat ajoittain mukaan myös itse harjoitukseen. Hän sanoo: ”Jos sinulla on ollut huono päivä lasten kanssa, eli he ovat vaikka repineet toisiinsa uudet persreiät, olet suuttunut ja huutanut heille, myöhemmin illalla tämä tulee esiin zazenissa. Omalta osaltani tiedän, että minulla tulee syyllisyyden ja katumuksen tunteet pintaan harjoituksessa – itse asiassa pomminvarmasti. Ajatuksia kuten: ”Olen huono vanhempi, millaisia vaikutuksia tällä lailla tekemisellä on lapsiini? Olen haavoittanut heitä. Millaista vahinkoa olen saanut aikaiseksi huutamisella?”

Hän sanoo: ”En ajattele sen olevan paha asia, se on vain asia. En roiku asiassa kiinni tai analysoi sitä. Se on vain jäämää päivän touhuista. Lapseni ovat varsin ainutlaatuisia yksilöitä, tasapainoisia, onnellisia ja minä teen parhaani. En kuitenkaan ajatellut näin ennen kuin aloin harjoittaa, vaan olen hyväksynyt sen ajan myötä.”

Kun lapsillesi tulee ikää, saattaa tulla aika, jolloin he haluavat puhua harjoituksestasi. En suosittele kokeilemaan lasten pakottamista meditaatioon. Tiedän etteivät useimmat vanhemmat edes yrittäisi. Miksi lisätä moista stressiä? On parempi antaa lasten tulla touhuun omia aikojaan.

Carolinella oli paljon sanottavaa tästä aiheesta. Kuunnellaanpa mitä hän kertoo. Hän toteaa: ”Poikani on tosi kiinnostunut harjoituksesta. Hän on kymmenen. Hänellä oli Asperger ja ADHD. Hänen kiinnostuksensa varmaan juontaa juurensa minun zazeniin valmistautumisen kuuntelemisesta vuoteessaan. Uskon hänen alunperin ajatelleen sen olevan mahdollisuus valvoa pidempään, joten hän kysyi mitä teen (tai en tee) ja kysyi voisiko hän kokeilla.”

”Aluksi homma oli hänelle hankalaa, koska hänellä on tarkkaavaisuushäiriö. Hänelle on vaikeaa keskittyä olemaan paikallaan. Ensimmäisillä kerroilla hän puhui lakkaamatta. Homman juju oli kärsivällisyys ja arvostelemattomuus. Ensimmäisellä kerralla hän istui kaksi minuuttia, toisella kolme, kolmannella viisi. Vähän ajan päästä hän alkoi asettua harjoitukseen. Muistan virstanpylvään viidentoista minuutin hiljaisuus. Meillä on tapana pitää kiinni kymmenen minuutin zazen-jaksosta, koska se tuntuu juuri sopivalta hänelle. Ja hän sulkee silmänsä, koska hän huomaa häiriintyvänsä hyvin helposti (keskittymishäiriö). Ja me istumme, kun hän haluaa ryhtyä puuhaan, paineita ei ole. Se on: tule ja ota tyynysi mukaan, jos haluat liittyä joukkoon.”

”Tämä myös lähensi minua häneen, koska juttelimme jokaisen kerran jälkeen. Harjoitus oikeastaan laittoi meidät istumaan yhdessä ja sanomaan ”miltä se sinusta tuntui?” Siinä hän avautui minulle harjoituksestaan, siitä mikä oli vaikeaa, mitä hän koki, mitä tuli esiin, kuten vaikka ongelmia koulussa tms.

Hän todella nauttii istumisesta. Johtuen osittain harjoituksesta ja osittain yhteisestä ajastamme, kun kaikki hidastuu ja voimme olla rauhassa. Se on jotain mitä emme paljoa koe päivässämme, koulussa, töissä, kotitöissä, läksyissä ja yhteyksienpidossa. Yhdessäolo hiljaa tuo suhteeseemme jotain, minkä en uskonut olevan mahdollista. Meillä oli toistemme ymmärtämisessä aukko ja zazen jollain lailla paikkasi tämän aukon.”

Aina homma ei kuitenkaan mene näin nätisti. Robyn Love kertoi minulle: ”Lasteni kiinnostus tulee ja menee. Poikani ei juurikaan halua kuulla aiheesta ja pyörittelee silmiään, kun mainitsen mitään zeniin liittyvää (hän on 17-vuotias). Toisaalta, hän tuo silloin tällöin esiin jonkun huomion tai näkemyksen, josta selviää, että hänellä on joitain varsin merkittäviä näkemyksiä ihmisestä ja ihmisluonnosta, joiden en usko voineen syntyä ilman, että hän on kasvanut perheessä, jossa on vanhempi harjoittajana. Tyttäreni on vähän avoimempi asian suhteen ja osallistuu joihinkin lapsille ja teini-ikäisille tarkoitettuihin tapahtumiin temppelissä ja luostarissa. Hän tulee myös vuosittaiseen valaistumisen aaton juhlaan (koko yön istumiseen) temppelille. Jostain syystä tämä on kiinnostanut häntä. Hänellä on myös varsin kiva suhde opettajaani (tyttäreni on 15-vuotias). Olen tällä hetkellä erittäin puuttumaton tähän asiaan. Luotan, että he aloittavat harjoituksen jos tai kun siihen on oikea aika.”

Päätän tämän Robyn Loven sanoihin: ”Suosittelen vain aloittamaan ja katsomaan mitä tapahtuu. Ei ole sääntöjä – jos voit istua päivittäin kymmenen minuuttia, sitten teet sen. Mitä teemme mielemme kanssa on meidän päätöksemme, oli se istumista tai päivän muita puuhia. Kaikilla on siihen pääsy. Toiseksi sanoisin, että ole itsellesi lempeä. Vanhemmuus on rankkaa ja kuluttavaa ja elämme maailmassa, joka ei palkitse tai kannusta kotiin jäämiseen ja mielekkääseen olemiseen lastesi kanssa, eikä paikallaan istumiseen, joten meillä on kaksinkertainen kirous. Kuka tahansa, joka aloittaa istumaharjoituksen ja yrittää olla hyvä vanhempi, on jo rohkea, vahva ihminen, joten yritä muistaa tämä ja ole itsellesi myötätuntoinen. Lapsillesi tulee myös ikää, eivätkä he kohta enää tarvitse sinua niin paljoa. Se on kulunut sanonta, mutta minkäs teet…se on totta!”

Brad Warnerin julkaisema 2. marraskuuta 2017