Äitini kuoli tammikuussa 2007 ja koko perheeni kajahti. Tullessani isäni asunnolle ymmärsin, että minulla oli vain yksi homma ja se homma oli olla kaveri joka ei kajahda.

Kun kaikki tuntuvat sekoavan ja yksi sekoamasta kieltäytyvä ihminen astuu huoneeseen, se todella auttaa. Se ei vaan ole helppoa olla kyseinen henkilö.

Olin yhtä hajalla tuona päivänä kuin kaikki muutkin. Minäkin halusin itkeä ja seota surussani. Minulla vaan ei ollut tätä vaihtoehtoa.

Eikä ole sinullakaan meidän nykyisessä poliittisessa tilanteessamme, jos olet buddhalainen. Sinulla ei ole lupaa seota.

Vähäkin tasapainoisuus ylitsevuotavassa hulluudessa on arvokkainta mitä voimme tarjota.

Istu alas ja ole hiljaa.

Ehkä ei ikuisesti.

Ehkä ei aina.

Kuitenkin kahdesti päivässä, joka päivä, otat itsellesi aikaa istuaksesi hiljaa aloillasi.

Älä sano mitään. Älä lue mitään. Älä twiittaa mitään. Älä päivitä tilaasi. Älä katso muiden päivityksiä. Älä tarkista aikajanaasi. Älä täytä itseäsi.

Pysy aloillasi. Vaikka sisälläsi räjähtelee, pysy aloillasi.

Ole hiljaa. Vaikka haluaisitkin huutaa osasi, ole hiljaa.

Joskus sinun täytyy puhua ääneen. Minusta vaan tuntuu, että sitä kannattaa tehdä säästeliäästi. Sitten kun alat puhua, sillä on enemmän merkitystä.

Kumpaan koiraan suhtaudut vakavammin, siihen joka ärähtelee jokaiselle pikku vikinälle, vai siihen joka lähes aina on hiljaa, mutta sitten yhtenä myöhäisenä iltana alkaa haukkua?

Jos pidät jatkuvasti ääntä, ihmiset vaihtavat toiselle kanavalle. Kun sinulla jonain päivänä onkin jotain annettavaa, olet hukannut yleisösi.

Voit puhua ääneen – mutta älä sekoa.

Tiukan paikan tullen arvokkaimpia ihmisiä ovat ne, jotka pystyvät toimimaan sekoilematta. He ovat ainoat, jotka todella voivat auttaa. Se on sinun hommasi. Ota se vakavasti. Se on tärkeä duuni ja harva pystyy sen hoitamaan.

Siitä hommasta ei irtoa suitsutusta. Toki aina joskus joku hoitaa maltilla jonkin asian, pelastaa muutaman elämän ja saa nassunsa sanomalehteen. Useimmiten se ei kuitenkaan mene niin. Yleensä jäät kokonaan huomaamatta.

Se on kuin olisit bändin basisti. Muistan, kun olin liittynyt Zero Defexiin, miten ihmiset tulivat onnittelemaan bändin jäseniä yhtyeen kehittyneestä soitosta. Heidän aiemmat basistinsa olivat olleet paljon villimpiä ja karismaattisempia, valokuvauksellisempia, paljon enemmän ”punk”. Minä en tehnyt muuta kuin seisoin taustalla ja keskityin soittamaan oman osuuteni, samalla kuin pyörremyrsky hääri ympärilläni. Minua otti päähän, ettei osuuttani juuri koskaan huomattu. Silti halusin ennemminkin bändin kuulostavan hyvältä kuin olla tähti.

Hiljaisuutesi kuullaan.

Ehkä kukaan ei tiedä kuulleensa sen. He kuitenkin kuulivat.

Olen aika paskana siitä, mitä näen tällä hetkellä tapahtuvan Amerikassa. Ne ihmiset, joiden kanssa luulin olevani samaa mieltä, ne jotka ovat seksismiä, rasismia, väkivaltaa ja sensurointia vastaan, ovat muuttumassa siksi, mitä ovat aina arvostelleet. Eivät tietenkään kaikki, mutta riittävän moni kuitenkin, jotta jokainen joka vastustaa tuota kuraa, näyttää kamalalta ja muka pönkittää väärän puolen tavoitteita.

Ehkä syy tähän on siinä, että kaikki kokevat velvollisuudekseen puhua ääneen ja tulla kuulluksi. Ja tullakseen kuulluksi kaoottisen metelin yli, jokaisen pitää huutaa edellistäkin huutajaa kovempaa, yhä karkeammin ja töykeämmin.

Alkaa tuntua siltä, että ehkä tätä on jo riittävästi. Tuntuu, että tulemalla hiljaisemmaksi saa ainoan mahdollisuuden sanoa jotain jolla on merkitystä.

Kirjoittanut Brad Warner
Suomentanut Larri Vermola