Valaistuminen ja kissankakka

Crum chillailee pahvilaatikossaan

Crum chillailee pahvilaatikossaan

Minulla on ollut muutama kollikissa elämässäni. Oli kovasti ikävöity Shithead-vainaa, joka nylkytti jalkaani vasten joka aamu. Oli Crum, joka asui kanssani Akronissa ja tapasi purra silloisen tyttöystäväni varpaita aamuisin, kun hän jäi yökylään. Oli Boy Kitty, jonka kanssa jaoin kämpän Philadelphiassa. Tällä hetkellä minut omistaa Cosmo, joka omistaa myös ystäväni Ninan.
Kaikilla näillä kissoilla oli yhteinen piirre: Usein ne heräsivät aamulla hiukan kärttyisen ja turtuneen oloisina. Näin ne sitten mököttivät koko aamupäivän. Sitten ne hävisivät hetkeksi. Hetken kuluttua kaverit ilmaantuivat täysin innokkaina ja pomppivina, valmiina valloittamaan maailman. Ennen kuin keksin, mistä oli kyse, ihmettelin usein, mistä muutos johtui. Sitten haistoin sen. Ne olivat menneet hiekkalaatikolle ja vääntäneet ison tortun.
En tiedä, tekevätkö naaraskissat myös näin. Asuin yhden kanssa vähän aikaa, hänen nimensä oli Girl Kitty, enkä koskaan nähnyt hänen tekevän sitä. Ehkä se on sällien puuhaa.
Mutta, joka tapauksessa, aloin ajatella niin kutsuttua “Valaistumista” tässä männä päivänä ja tajusin, että se on ihan niin kuin kissaystävieni kakalla käynti. Haluamme juosta ympäri taloa ja hyppiä seinille vähän aikaa sen jälkeen kun se on tapahtunut, mutta me yksinkertaisesti vain vastaamme siihen siunattuun helpotuksen tunteeseen, jonka kuluisi olla synnyinoikeutemme, mutta jostain tuntemattomasta syystä ei sitä ole.
Jotenkin meistä on tullut laji, joka elää jatkuvan ummetuksen tilassa. Me vain täytämme ja täytämme ja täytämme itseämme paskalla, eikä meillä ole hajuakaan, miten siitä pääsee eroon. Eikä siinä kaikki, useimmat meistä eivät edes tiedä, että se on paskaa ja että meidän kuuluisi heivata se. Sen sijaan me pidämme peräreikämme tiukasti ummessa, peläten ikinä päästää ulos edes pienintäkään kallisarvoista tippaa.
Onhan niitä muutamia, jotka ovat onnistuneet päästämään pienen pöräyksen. On hengellisiä julkkiksia, kuten Ken Wilber ja Deepak Chopra, jotka ovat kerran pieraisseet, kauhistuneet hajua ja sitten jännittäneet rektaalinsa jopa tiukempaan kuin loput meistä, mutta silti viettäneet lopun elämänsä teoretisoiden minkälaista kakkaaminen voisi olla. On tyyppejä, kuten Eckhart Tolle, jotka ovat paskoneet housuunsa kerran ja sen jälkeen ehdoin tahdoin kulkevat samoissa pöksyissä vuosienkin päästä, kutsuen hölmöjä nuuhkimaan jätöksiään. He kuvailevat sitä hankaavaa ja polttavaa epämukavuutta, joka johtuu sen itsensä jättämisestä töhrimään kannikoitaan, loisteliaaksi todisteeksi perimmäisen salaisuuden ratkaisemisesta.
Buddhalaisuuden ja hengellisyyden akateemiset tutkijat ovat ihmisiä, jotka eivät ole koskaan sontineet, tai edes pieraisseet (sillä tämä vinouttaisi tutkimusta), mutta hengittävät syvään muiden paukkuja ja tuubaa. Näitä kokemuksia he kuvailevat yksityiskohtaisesti ihmisille, jotka eivät myöskään ole koskaan kakanneet tai piereskelleet.
Todellinen Zen-Mestari* – toisin kuin minunlaiseni dorka — on sellainen, joka ei ainoastaan ole tajunnut miten käydään säännöllisesti kakalla, mutta sen lisäksi vielä ymmärtää vessapaperin käytön ja likaisten alushousujen pesemisen arvon. Usein ihmiset erehtyvät luulemaan, että vain koska nämä tyypit eivät löyhkää, he eivät ole voineet oikeasti kakata.
Minä vielä opiskelen kunnollista pyyhkimistä ja pysymistä sellaisessa ruokavaliossa, joka mahdollistaisi säännöllisen suolen toiminnan. Ehkä saan joskus asiat kohdilleen.
Aina joskus joku kysyy Zen-mestarilta: ”Mestari, luulen, että kakkasin kerran. Anna kuin kuvailen sitä sinulle, niin voit kertoa, oliko se kakka vai ei.” He ovat tyrmistyneitä, kun heille kerrotaan, että jos he olisivat oikeasti kakanneet, heidän ei tarvitsisi kysyä.
Niin kutsutut “Valaistumiskokemukset” ainoastaan tuntuvat meille erityisiltä, koska emme ole koskaan kokeneet muuta kuin ummetuksen, emmekä myöskään ole tunteneet ketään, joka ei kärsisi ummetusta. Sen sijaan ylistämme ummetustamme ikään kuin omasta paskasta turpoaminen olisi todiste suurista saavutuksista.
Tavallaan siis tässä ummetuksessa elävien maassa, joku joka osaa kakata, itse asiassa on kaiken huomiomme ja jopa jonkun asteen kunnioituksemme arvoinen. Mutta tämä ei johdu siitä, että he olisivat saavuttaneet jotain ihmeellistä, jota me muut emme voisi ikinä tavoittaa. Syy on se, että toisin kuin me muut, he ovat ymmärtäneet miten heidän kehonsa itse asiassa kuuluu käyttäytyä, kun se toimii kunnolla.
Jonain päivänä, kunhan tietämys, miten kakataan muuttuu asiaksi, jonka opetamme lapsillemme ja se leviää maailmanlaajuiseksi, me tulemme kiehtoutuneina katsomaan taaksepäin näitä aikoja. Me tulemme ihmettelemään, miten ihmiset 2000-luvun alkupuolella ja sitä ennenkin onnistuivat elämään kakkaamatta koko ikänään. Me emme enää tule pitämään jotakuta, joka osaa kakata ja hoitaa jälkipyykit jonkinlaisena ihmeellisenä hahmona.
Me tulemme tietämään, että ihmiset kuten Buddha eivät olleet yliluonnollisiin voimiin kykeneviä jumalallisia olentoja, vaan he olivat ihmisiä, jotka ymmärsivät, mitä on olla todella ja syvästi täysin tavallinen.
* ”Kukaan ei ole mestari Zenissä” – Kobun Chino Roshi
Kirjoittanut Brad Warner (julkaistu 13.9.2015), suomentanut Shukanta 14.9.2015.
Suomentajan huomio: Tällä tekstillä on erityinen Suomi-kytkös, sillä se syntyi Kajo Zendon syys-sesshinin aikana Lammilla ja sesshinin osallistujat olivat sen ensimmäinen yleisö.

Mainokset

Kommentoi kirjoitusta

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s