Riittääkö zen?

6_8_superman(1)

Vuoden 2015 Euroopan kiertueeni ensimmäinen keikka on päättynyt. Se oli kolmen päivän zazen-retriitti Münchenissa. Retriitin kuuma kysymys, jota esitettiin niin yleisissä keskusteluissa kuin dokusaneissa eli kahdenkeskisissä tapaamisissa, oli: ”riittääkö zen?”

Aluksi kysymys hämmensi minua. Riittääkö zen mihin?

Näyttää siltä, että moni odottaa jonkinmoista muodonmuutosta tuloksena osallistumisestaan mihin tahansa itsensä kehittämishommaan. Jos olet neuroottinen, menet psykoanalyytikon pakeille, maksat hänen palveluistaan ja odotat jonkinmoista paranemista – tai vähintäänkin ohjeita ja apua neuroosisi kanssa selviämiseksi. Jos sinusta tuntuu, että olet tehnyt syntiä, menet papin juttusille, joka lausuu joitain taianomaisia sanoja saadakseen Jumalan vakuuttumaan siitä, että sinulle tulee antaa anteeksi. Näin tulet armahdetuksi synneistäsi.

Zen-harjoitus ei tarjoa mitään tämäntapaista. Silti ihmiset odottavat jonkin tällaisen homman tapahtuvan – ja pettyvät kun näin ei tapahdukaan.

Joissain tutkimuksissa on osoitettu, ettei meditaatio ole sen parempi ongelmiesi ratkoja kuin tavallinen rentoutuminen tai lääkkeet. Nämä tutkimukset keskittyvät vääriin asioihin.

Olen osallistunut joihinkin tällaisiin tutkimuksiin. Niissä minuun kiinnitettiin kasa johtoja, verenpainemittarin mansetteja ja muuta sälää, tai minut tungettiin magneettikuvauslaitteeseen ja sanottiin: ”No niin. Alahan meditoida!”

Oletan, että he odottavat tapahtuvan jotain merkillistä. Vaikka verenpaineeni yllättäen putoaisi, aivojeni sähkötoiminta muuntuisi alfa-aalloiksi, tai mitä tahansa. Kun mitään ei tapahdukaan, tai tapahtuu, mutta muutos on yhtä vähäinen kuin jollain toisella, joka ottaa masennuslääkkeitä tai nokoset, tutkijat päättelevät, että meditaatiolla on sama vaikutus kuin muilla testatuilla asioilla.

Meditaatio ei vain satu toimimaan tällä tavalla. Tai ei ainakaan minun tapani meditoida.

Zen-meditaatiossa me istumme ja olemme itsemme kanssa. Emme yritä muuttaa mitään. Me vain teemme parhaamme istuaksemme mahdollisimman paikallaan ja hiljaa sen kanssa mitä maailmassamme sattuu parhaillaan tapahtumaan. Me emme yritä edes tarkkailla sitä mitä tapahtuu. Pyrkimyksemme on vain olla kaiken kanssa.

Kun harjoitat zen-meditaatiota, verenpaineesi ei välttämättä laske, eikä aivosähkökäyräsi välttämättä muutu toiseen moodiin. Saatat kuitenkin tulla tietoiseksi, että verenpaineesi on turhan korkea. Tuskin tunnet sitä suoraan, mutta voit tuntea että jokin ei ole ihan kohdillaan. Tai huomaat, että mielentilasi on epämiellyttävän yliaktiivinen. Kun harjoitusta jatkaessasi kohtaat kokemuksesi kerta toisensa jälkeen, alat huomata miten aiheutat itsellesi näitä tuntemuksia ja kokemuksia. Hiljalleen myös huomaat, miten voit lopettaa itsesi kiusaamisen.

Vai ajattelisivatko zenin riittävyyttä ihmettelevät ihmiset zen-harjoituksen liian itsekeskeiseksi. Istut itseksesi ja ehkä tunnet olosi paremmaksi, mutta miten se auttaa maailmaa? Maailma on joka tapatuksessa hirveä kaaos. Eikö meidän pitäisi heittäytyä maailmaan ja tehdä jotain asian parantamiseksi?

Jos olet niin kuin minä – paitsi silloin kun olet retriitillä tai muulla keikalla – käytät päivästä tunnin tai vähemmän zazenin harjoittamiseen. Sinulle jää kahdeksan tuntia aikaa nukkua ja 15 tuntia tehdä mitä tahansa ratkaistaksesi maailman murheita. Eli ajan riittävyys ei ainakaan ole ongelma.

Mitä planeettamme pelastamiseen ja muuhun hyväntekemiseen tulee, ymmärrän hyvin mitä ihmiset tarkoittavat. Se ei näytä siltä, että tekisit paljoakaan ilmaston lämpenemisen tai ydinvoiman leviämisen ehkäisemiseksi, jos vain istut ja tuijotat tyhjää seinää. Mutta ehkä kuitenkin ponnistelet asioiden hyväksi, vaikkei se siltä näyttäisikään.

Ystävääni Rob Robbinsia vaivasi ensimmäinen lupaus, minkä munkiksi ryhtyvät antavat. ”Lupaan pelastaa kaikki olennot.” Se kuulostaa mahdottomalta. Ja se on mahdotonta, jos oletat, että sinun tulee olla Teräsmies ja pelastaa jokainen pulaan joutunut ihminen ongelmistaan.

Rob löysi loistavan tavan pukea lupauksen toisella tavalla sanoiksi. Hän sanoi, ”Lupaan pelastaa kaikki olennot…itseltäni.”

Me emme yksilöinä pysty tekemään kovinkaan paljoa korjataksemme kaiken mikä maailmassa on vialla. Sen sijaan me voimme oppia olemaan lisäämättä ongelmia jo valmiiksi kuralla oleviin asioihin. Me istumme rauhassa itseksemme ja näemme, miten omalta osaltamme aiheutamme näitä samoja ongelmia, joita yritämme ratkaista. En tarkoita, että istumisemme järisyttävimmän oivalluskokemuksen aikana saisimme kaaliimme mystisen ohjelmistopäivityksen, jonka myötä tunnistamme jokaisen vastaantulevan muovinpalan kierrätyskelpoisuuden. Me opimme, miten jokaisena hetkenä ja jokaisessa vuorovaikutustilanteessa me usein luomme ongelmia, joiden ei oikeasti tarvitsisi olla lainkaan olemassa.

Me näemme miten luomme ongelmia, koska me istumme itsemme kanssa ja saamme selkeästi nähdä kun ja miten homma tapahtuu.

Itselleni ei kysymys zenin riittävyydestä ole koskaan ollut ongelma. Voin tehdä ihan saman kuin kaikki muutkin pelastaakseni maailman tai kehittääkseni itseäni psykologisesti. Kukaan ei ole ikinä antanut minun ymmärtää, ettei sellaista tulisi tehdä. Itse asiassa päivittäinen zazen-harjoitukseni on auttanut minua huomaamaan, mitä todella voisin tehdä ongelmien ratkaisemiseksi, silloin kun en istu tyynylläni.

Useinkaan se ei ole sellaista mitä olisin osannut odottaa.

Annan esimerkin. Ennen kuin muutin Japaniin, minulla oli erinomaisen epäitsekäs, pelastetaan maailma -tyyppinen työ. Me autoimme vammaisia aikuisia toimimaan laitosten ulkopuolella. Duuni oli sellainen, josta jokainen hyvän tekemisestä innostunut ihminen olisi ollut ylpeä. Minä sen sijaan inhosin sitä työtä.

Kelataan muutama vuosi eteenpäin ja teen Japanissa hommia firmassa, joka tekee kliseisiä hirviöelokuvia. Rakastin sitä työtä. Ja syyllistin itseäni siitä ihan huolella. Olin vaihtanut planeetan pelastamishommat surkeiden leffojen tekoon.

Zen-opettajani Nishijima Roshi pisti palikkani järjestykseen. Hän näytti miten voin tehdä työni niin, että koen tekeväni palveluksen maailmalle. Se on kuin kohtaus Woody Allenin elokuvasta Stardust Memories. Woody esittää koomikkoa ja elokuvantekijää, joka tuntee syyllisyyttä, kun ei tee mitään tärkeää. Kaveri tekee vain hauskoja elokuvia. Hän kohtaa avaruusolentoja, jotka sanovat hänelle: ”Jos haluat tehdä todellisen palveluksen ihmiskunnalle, kerro hauskempia vitsejä.”

Nishijima Roshi kannusti minua jatkamaan Tsuburaya Productions -elokuvayhtiössä ja tekemään kykyni mukaan sellaisia pieniä asioita, jotka auttoivat elokuviamme katsovia ihmisiä. ”Pieniä juttuja siellä ja täällä”, hän sanoi.

Uskon että usein pienet jutut riittävät.

Kirjoittanut Brad Warner 17.8.2015
Kääntänyt Larri Vermola 18.8.2015

Mainokset

Kommentoi kirjoitusta

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s