Juttelin yhden tyypin kanssa hänen elämässään meneillään olevasta draamasta. Joku henkilö tämän hemmon menneisyydestä oli tupsahtanut näkyville, ja he olivat muistelleet yhteisiä asioita vuosien takaa. Monet jutuista olivat epämiellyttäviä.

Jos sinusta – rakas lukijani – tuntuu siltä, että tämä kirjoitus käsittelee sinua, voit ottaa jonotusnumeron. Elämässäni kuluu paljon aikaa ihmisten draamoista ja niitä esiin kaivavista henkilöistä puhumiseen. Yllättäen elämiimme palaavien tyyppien ilmestyminen on myöskin tuttu kuvio.

Kaksi kysymystä näyttävät nousevan aina uudelleen pintaan, kun aiheesta puhutaan. Kysymyksistä ensimmäinen kuuluu: ”Miksi hän haluaa taas jauhaa tästä samasta asiasta?”. Toisessa ihmetellään: ”Miksi minusta tuntuu, että minun kuuluu lähteä hommaan mukaan, vaikka hyvin tiedän, että nämä jutut satuttavat – ja kovaa?”

Kun olet tehnyt roppakaupalla zen-harjoitusta, alat nähdä, että nämä aiheet syntyvät useammin sinussa kuin ystävistäsi menneisyydessä. Kun istut hiljaa ja huomaat miten ajattelusi toimii, tajuat, että juttu menee tällä tavalla paskamaisen säännöllisesti.

Mutta miksi – mistä syystä me uppoudumme tähän sontaan?

Se johtuu siitä, että mitä enemmän elämässäsi on draamaa, sen todellisemmaksi itsesi koet. Se itse vaan et ole sinä!

Egosi rakenne vaatii draamaa. Vahvat kokemukset tekevät minästäsi todellisemman tuntuisen, elävämmän. Samalla myöskin samaistut pääsi sisäiseen itseesi entistä enemmän.

Sen ei tarvitse olla hyvää tai mukavaa draamaa. Itse asiassa juuri päinvastoin. Paha, tuskallinen ja vastenmielinen draama toimii paljon paremmin. Juuri tästä syystä moni meistä ponnistelee niin rajusti luodaksemme mahdollisimman paljon rumaa draamaa elämäämme.

Mikä on erityisen pelottavaa, ainakin omasta mielestäni, on nähdä miten vaikeutan elämääni selvästi tahallani, vaikka tarjolla on paljon parempiakin vaihtoehtoja. Monesti olisi ollut paljon helpompi vain antaa asioiden olla, mutta päätin kuitenkin ottaa ne esiin. Jopa silloin kun ei ollut pienintäkään mahdollisuutta saavuttaa mitään pössäyttämällä joku vanha konflikti ihmisten ilmoille, silti tulin usuttaneeksi jutun liikkeelle. Vaikka kaiken kannalta jonninjoutavien vanhojen juttujen esiin nostaminen satutti minua itseäni, tein sen silti.

Ja todellakin, joka kerta kun näin tein, osasin perustella sen itselleni. Aina keksin syyn miksi louhia vanha kura uudelleen esiin – ja yleensä jäätävän väkevin perustein. Vaikuttaisi siltä, että me kaikki hiljalleen kehitymme tällaisen perustelun ja uskottelun mestareiksi.

Mitä tapahtuu, jos et kaivakaan juttuja esiin? Mitä jos vain päästät ne menemään?

Kerron mitä minulle aikanaan tapahtui. Tuntui siltä, että jos olisin antanut draaman liueta omia aikojaan, olisin ollut vakavasti uhattuna. Jos en olisi pitänyt tarinaa yllä, jotakin arvokasta olisi voinut hävitä. Se oli pelottavaa. Tuntui kuin olisin lakannut olemasta, jos en olisi jatkanut asian pyörittämistä.
Vaikka minua pelotti irti päästäminen, päätin ottaa tunnustelevia askeleita uuteen suuntaan. Hitaasti ja varovasti taaperrellen. Selitin yhden näistä vauvanaskeleista yhdessä kirjoistani (Luulen että se oli toinen kirjani Sit down and shut up, mutta se saattoi olla myös seuraavassa kirjassani Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella – osta molemmat varmuuden vuoksi!).

Istuimme autossamme senaikaisen vaimoni Yukan kanssa. Me riitelimme. En muista mistä aiheesta. Muistan kuitenkin hänen sanoneen jotain, johon mieleni kehitti täydellisen vastaiskun. Se oli yksi niistä tilanteista, joita olet odottanut koko ikäsi, jos olet väittelynhaluinen tyyppi. Paras vastaus ikinä™ oli käsissäni. Se oli kuin kohtaus Seinfeld-sarjan jaksosta, jossa George hokaa täydellisen vastakommentin loukkaukselle, mutta oivallus tulee liian myöhään. Sillä erolla, että tällä kertaa minulla oli vastaus olemassa, valmiina tintattavaksi!

Juuri tuolla hetkellä jokin naksahti päässäni. Tajusin, että jos käytän täydellistä vastaiskuani, riita välillämme vain jatkuu. Itse asiassa tilanne vain pahenisi, koska repliikkini olisi niin täydellinen, että se väistämättä loukkaisi vaimoni tunteita. Se korostaisi tosiasiaa, että olen nokkelampi englanninkielen käyttäjä kuin hän (koska olin puhunut sitä koko elämäni ja hän oli aloittanut kielen opiskelun yläkoulussa – hän oli moninverroin nokkelampi japaniksi, mitä minä tulen koskaan olemaan). Lyhyesti: sanomiseni voisi antaa hetkellisen egonpönkityksen, koska, ainakin muutaman sekunnin ajan, kokisin voittavani. Laajemmin tarkasteltuna se ei kuitenkaan olisi hyvä juttu.

Niinpä nielin täydellisen vastaiskuni. Ja se sattui. Se sattui oudolla tavalla. Oli kuin olisin luopunut itsestäni. Silti pidin suuni kiinni. Ja muutaman minuutin kuluttua me juttelimme taas ihan tavallisesti vaimoni kanssa.

Joskus jonkin verran draamaa – tai jopa paljon – on väistämätöntä ja joskus jopa tarpeellista. Katso kuitenkin elämääsi tarkasti ja huomaa, että näitä hetkiä on todella harvoin. Useimmiten me vaan luomme itsellemme draamaa ja ikävyyksiä.

Jos huomaat kietoutuneesi sellaisen ihmisen elämään, joka helposti luo dramaattisia tilanteita, elämä voi tuntua tosi vaikealta. Olen oppinut välttämään tällaisten ihmisten seuraa aina kun vain pystyn. Jos joudun tällaisten tyyppien kanssa tekemisiin, yritän pitää vuorovaikutuksen mahdollisimman lyhyenä. Kun aina joskus joudun vastakkain draamanluonnin mestareiden kanssa, teen sen hyvin varovaisesti.

Dogen sanoi aikanaan, että jos olet väitellessäsi varma oikeassa olemisesta, mutta toinen henkilö kieltäytyy luovuttamasta, ei ole mitään tarvetta valheellisesti myöntää olevasi väärässä. Hän kannusti antamaan väittelyn hävitä itsestään. Sitä minäkin näissä tilanteissa yritän.

En ole tässä hommassa erityisen hyvä. Tapamme kuolevat hitaasti. Meillä on taipumus seurata aiemmin oppimiamme vuorovaikutustapoja. Näitä tottumuksia on erittäin vaikea muuttaa. Vaikka tiedämme, että lopputulema on epämiellyttävä, me vaan jatkamme, koska tuttu on jotenkin vähemmän pelottava kuin tuntematon. Jopa tällaisessa tilanteessa, kun tiedämme tutunkin vaihtoehdon olevan aivan surkea.

Olen päättänyt katsoa itseäni niin rehellisesti kuin mahdollista. Ja teen zazen-harjoitukseni joka päivä, vaikkei minua yhtään huvittaisi.

Kirjoittanut Brad Warner 3.6.2015