Pitäisikö olla munkki, jotta pääsisi hieromaan munkkeja?

Kävin Minnesotan St. Paulissa pari viikkoa sitten. Pidin puheen Clouds in Water –zenkeskuksessa. He kutsuivat minut, koska heidän aiempi ”ohjaava opettajansa” osoittautui tuhmaksi pojaksi. Hän jäi kiinni kaapu kintuissaan, vaikka kaverin piti olla erityisen henkinen tyyppi. Tsik, tsik, tsik – fiilaten ja höyläten. Zen-keskuksen ihmiset etsivät nyt entisen vetäjän tilalle uutta ja pyytävät ihmisiä ”koe-esiintymisiin”.

Osana heidän valintaprosessiaan on kysymyslista kokelaille. Ajattelin vähän jakaa näitä kysymyksiä teidän kanssanne, koska ne ovat jollaitappaa aika kiinnostavia. En käsittele kysymyksiä missään erityisessä järjestyksessä. Niinpä aloitan kysymyksestä neljä. Se on pirun pitkä ja kuuluu näin:

Dharma-esi-isämme, totuuden pioneerit, jotka toivat tämän harjoituksen Yhdysvaltoihin, harjoittivat vuosikausia luostareissa, itseään vähääkään säälimättä. Heidän harjoituksensa oli silmiinpistävän väkevää, hevosvoimaista ja selkeää. Siksi se vetosi meihin, jotka heitä seuraavat. Buddhan ohjeet jättää arkemme taaksemme ja elää hiljaisuudessa olivat todennäköisesti tarkoitettu kirjaimellisemmin, kuin mitä haluamme uskoa. Me olemme yhteiskunnassa eläviä maallikkoja, jotka tulemme retriiteille silloin kun se sopii meidän aikatauluihimme. Huijaammeko itseämme? Milloin maallikoiden harjoittaminen on todellista harjoitusta?

Kuka ikinä kirjoittikaan tämän tekstin, hän selkeästi tarvitsee toimittajan. Sen lisäksi en ole koskaan aiemmin kuullut sanaa ”hevosvoimainen”. Oikeinkirjoitusohjelmani kuitenkin sen tunnistaa, joten sen pitää olla oikeaa englantia.

Oli miten oli, vastaukseni kysymyksen ensimmäiseen osaan on; Oliko oikeasti näin? Kuluttivatko nuo totuuden pioneerit oikeasti vuosia luostareissa meditoiden ja yötä päivää mantroja veisaten, ottaen iskuja ja huutoa vastaan jokaisesta pilkunnussintasäännön rikkomisesta, liittyen vaikkapa ruokaliinan taitteluun, kumpaan käteen suitsuke kuuluu ottaa, miten pyyhkiä takapuoli tai muuhun säännöissä mainittuun ”olennaisuuteen”?

Olemme keränneet mieliimme kasoittain romanttisia Hollywood-fantasioita näiden suurten mestareiden elämästä ennen heidän Yhdysvaltoihin saapumistaan. Me tiedämme heidän elämänsä olleen suoraan David Carradinen tähdittämästä tv-sarjasta Kung Fu. Onko se kuitenkaan ihan totta? Se mitä minä olen Japanissa nähnyt, tällaista kovaa zen-harjoitusta ei ole ollut Meiji-restauraation jälkeen (1868, tiedoksi teille jotka ette ole lukeneet historiaa) ja rankka harjoitus on todennäköisesti silloinkin ollut harvinaisuus. Suurin osa nykypäivän japanilaisista zen-papeista ovat käyneet korkeintaan muutaman kuukauden kovemman harjoitusjakson, jonka jälkeen heidät on päästetty irti ja pyörittämään temppeleitä parhaaksi katsomillaan tavoilla. Silloin kun he eivät johda hautajaisseremonioita, heidät yleensä löytää vetelehtimästä temppeliltä tai istumasta takahuoneessa telkkaria tuijotellen. Ja monen monituisessa tapauksessa he ovat onnistuneet välttämään raa’an zen-tetsauksen kokonaan. Oma soto-koulukuntaan liittymiseni tapahtui ilman luostarivisiittejä Eihei-jiin – paitsi turistina – enkä todellakaan tehnyt minkäänmoista kovaa harjoitusta tällä soto-zenin pääkallonpaikalla. Tämä on ihan yleinen tapa liittyä porukkaan.

Oma näkemykseni on, että moni ulkomaille lähtenyt totuuden etsijä ei lähtenyt jakamaan suurenmoista harjoitustaan meille surkeille pakanoille, vaan he olivat omassa maassaan ainoita harjoitukseen vakavasti suhtautuvia ihmisiä, jotka jakoivat uskomuksen siitä, että Japanista pakenemalla he löytäisivät harjoituksen ja harjoittajia, jotka ottavat touhun aidosti tosissaan. Kyllä, joillain Yhdysvaltoihin tulleista zen-tyypeistä oli kokemusta kovasta ja intensiivisestä harjoituksesta, mutta tuskin näissäkään tapauksissa oli kyse mielikuvituksessamme pyörivistä, Hollywood-steroideilla pumpatuista sankaritarinoista. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, mitä väliä tällä asialla on? Meidän huolemme ei tulisi kohdistua heidän elettyihin elämiinsä, vaan meidän omaamme, jota tässäkin hetkessä elämme.

Yhdysvaltojen zen-keskuksissa tarjottu harjoitus on aivan yhtä intensiivistä kuin Japanissa – ja usein intensiivisempääkin. Omaan korvaani se, mitä intensiivisellä harjoituksella tarkoitetaan, täällä Yhdysvalloissa ja mystisessä Idässä, kuulostaa useimmiten huonolta vitsiltä. En oikein ymmärrä mitä tällaisella intensiivisyydellä etsitään. Aivan liian usein harjoitus on viety niin etäälle arkisesta olemisestamme, ettei sillä ole juuri minkäänlaista merkitystä. Mikä Yhdysvaltojen zendoissa on mahtavaa, verrattuna japanilaisiin vastaaviin, on se, että todellinen harjoitus on tarjolla jokaiselle kiinnostuneelle. Tämä on Japanissa äärimmäisen harvinaista – lähinnä siksi että siellä asia ei kiinnosta juuri ketään.

Maallikkojen harjoittaminen on alusta asti ollut elintärkeä osa buddhalaisuutta. Juuri nyt se on tärkeämpää kuin koskaan. En itse asiassa pidä ”ammattilaisbuddhalaisuuden” ajatuksesta. Tämän päivän yhteiskunnassa ei vain ole paikkaa, johon tässä roolissa voisi asettua. Perinteiset tavat ammattilaismunkkien taloudelliseksi tukemiseksi ovat hävinneet ikiajoiksi. Monet tapaamani alan ammattilaiset ovat seuraajiaan imuttelevia iilimatoja, jotka piilottavat leveän ja pramean elämänsä kumartelun, mantrojen ja paskanjauhannan taakse. Niin kuin se olisi todellinen lahja yhteiskunnalle jossa elämme. Arvostan paljon enemmän ihmisiä, jotka oikeasti tekevät työtä elantonsa eteen.

Tämän kysymyksen kysyjä kysyi: ”Huijaammeko itseämme?” Oikeastaan hän kysyy: ”Eikö meidän pitäisi paeta tätä tavallista arkeamme kauniiseen, romanttiseen maailmaan, jossa voimme elää seesteisenä munkkina unelmien temppelissä vuorten keskellä?” Jos et löydä totuutta elämässäsi tässä hetkessä ja paikassa, et löydä sitä missään muuallakaan. Koska ei ole olemassa mitään missään muualla. *

Sinun on kuitenkin sitouduttava päivittäiseen harjoitukseen. Huijaat itseäsi, jos ajattelet viikon intensiivisen harjoituksen retriitillä paikkaavan kolmen-neljän kuukauden luistamisen päivittäisestä harjoituksestasi. Todellinen harjoitus on juuri sitä mitä teet joka päivä, ilman että kukaan pakottaa sinua istumaan paikallasi. On paljon helpompaa istua zazenia temppelissä, kun joku kyttää sinua takanasi keppi olalla, kuin luopua The Today Show’n katsomisesta aamulla tai David Lettermanin seurasta illalla ja ryhtyä harjoittamaan arjen keskellä.

* Ne jotka olivat paikanpäällä St. Paulissa kuuntelemassa puhettani tietävät, että olin paljon tahdikkaampi kasvotusten kuin näin netin välityksellä. Se johtuu siitä että olen nyt riittävän kaukana, eikä minun tarvitse pelätä saavani teiltä selkäsaunaa, arvoisat kuulijani.

Kirjoittanut Brad Warner 20.4.2006

Kääntänyt ja toimittanut Larri Vermola 2.6.2015

Advertisements

Kommentoi kirjoitusta

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s