Seuraava teksti on ote piakkoin julkaistavasta uudesta kirjastani Letters to a dead friend about zen. Kirja koostuu lukioajoista asti tuntemalleni, sittemmin kuolleelle ystävälleni Markylle kirjoitetuista kirjeistä. En koskaan kertonut hänelle zenistä ja nyt haluan kertoa. 

Rakas Marky, 

Yksi ystävistäsi kertoi minulle tarinan, joka tapahtui viikkoa tai kahta ennen kuolemaasi. Asiat alkoivat olla aika huonosti noihin aikoihin ja olit todella kipeä. Nähtävästi tulit vuoroin tajuihisi ja vaivuit tajuttomuuteen. Aina kun olit hereillä, kysyit jatkuvasti: “Mikä on vastaus?”

Tämän tarinan kertonut kaveri tunsi jonkun, joka oli jonkin sortin meedio. Hän ajatteli meedion voivan auttaa sinua. Niinpä hän toi tämän kaverin luoksesi kuulemaan kysymyksesi. Kysyessäsi meediolta, mikä olisi vastaus, hän sanoi: “Se on 42. Vastaus on aina ollut 42!”

Sinä ja minä olimme molemmat Linnunradan käsikirja liftareille -kirjan faneja, ja tuossa kirjassa supertietokone laskee vastauksen kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Ja vastaus, johon se päätyy, on 42. Ilmeisesti tämä vastaus toimi sinulle jollain tasolla, koska kaverisi kertoi sinun rauhoittuneen tämän kuultuasi. 

Mutta onko olemassa vastaus? Siis joku muu kuin 42?

Ymmärrän sitä näkökulmaa, jonka mukaan ilmiselvin selitys elämälle, maailmankaikkeudelle ja kaikelle on, että se kaikki on vain satunnaista ja merkityksetöntä. Materialistisesta näkemyksestä päätyy tuohon täysin loogisesti. Me nykyajan länsimaiset ihmiset olemme kyllästettyjä tuolla näkemyksellä. Tuo näkemys oli parhaiten järkeeni käyvä ja johdonmukaisin noin ensimmäiset kolmekymmentä vuotta elämästäni, myös silloin kuin puuhasin niitä kaikkia buddhalaisuushommeleita. 

Materialistisen näkemyksen mukaan aine on lähtökohta, kaikki kokemamme perustuu aineen olemassaoloon. Se, että meillä on minkäänlaista tietoista kokemusta, johtuu näin ollen siitä, että materiaaliset aineet kehoissamme tekevät asioita, jotka rekisteröityvät aivoissamme tietoisena kokemuksena. 

Tietoinen kokemus on jonkinlainen temppu, jonka aine tekee laittaakseen elävät olennot toimimaan tehokkaasti niin, että he saavat ruokaa, tekevät mitä vain muuta mitä heidän pitäisi tehdä, ja harrastavat seksiä tehdäkseen itsestään kopioita jatkamaan heidän hommiaan heidän kuoltuaan. Jopa se on liiaksi sanottu, että aine tekee tempun. Aine ei tiedä mitä se on tekemässä. Se vain tapahtuu. 

Jos otamme tämän näkökulman, ilmiselvin ja järkevin päätelmä on, että millään ei ole mitään merkitystä, ei mitään tarkoitusta, ei pelastusta, ei mitään. 

Tämä ei ole tunnetasolla lainkaan mieluisaa. Niinpä, materialistit sanovat, me haluamme kieltää tämän todellisuuden saadaksemme jonkun miellyttävämmän vaihtoehtoisen selityksen, joka perustuu taikauskoon ja toiveikkaaseen ajatteluun. Näin ollen syy uskontojen olemassaoloon on selviytymismekanismi, jotta kestäisimme sen, miten julman turhaa kaikki oikeasti on, kun olemme rehellisiä tässä asiassa. 

Yksi suosikkiharhakuvitelmistamme, materialistien mukaan, on kuvitella tietoisuuden olevan kaiken perusta, että kaikki kokemamme perustuu tietoisuuteen, perustuu mieleen. Tällöin voimme kuvitella Jumalan olemassaolon, ja sielun, joka on puhdasta tietoisuutta ja täysin päinvastaista kuin ällöttävä aine. Tämä tietoisuus, me kerromme itsellemme, elävöittää aineen, laittaa sen liikkeelle ja tekee juttuja. Mutta aistit saavat sen hämääntymään ja se alkaa pitää itseään aineena, mikä edelleen johtaa materialistiseen näkemykseen. Jos me vain ymmärtäisimme, että tietoisuus, aineen sijaan, on kaiken alku ja juuri, me voisimme vapautua aistiemme haluista ja oleilla loppumattomassa autuudessa. Tätä näkökulmaa filosofit kutsuvat idealismiksi. 

Minulla henkilökohtaisesti on aina ollut suuria vaikeuksia suhtautua idealistiseen näkökulmaan, joka on useimpien uskontojen ottama näkemys. Mutta, toisin kuin sinua, Marky, minua suuresti houkutteli ajatus siitä, että elämällä on tarkoitus. Uskonnot tarjoavat merkitystä, kun taas aineelliset filosofiat kieltävät sen. Minua houkutteli uskonnollinen näkökulma, koska se vaikutti antavan sen hyväksyville ihmisille merkityksellisyyden tunteen. Se näytti tekevän heistä onnellisempia kuin minä olin. Ja koska se oli niin houkutteleva, halusin tietää, voisiko se mitenkään olla totta. 

Tästä syystä tutustuin uskontoihin. Halusin uskoa niiden idealistiseen maailmankuvaan, koska materialistinen näkemys näytti niin synkältä ja masentavalta. Se ei tarjonnut vähäisintäkään lohtua. Se ei tarjonnut mahdollisuutta pelastukseen – kristillistä sanastoa käyttääkseni.

Oletin uskontojen olevan todennäköisesti täyttä hölynpölyä ja taikauskoa. Mutta osa minusta toivoi voivansa sanoa, että oli olemassa mahdollisuus, ettei näin olisikaan. En pystynyt uskomaan sellaiseen kristinuskoon, jota televisioevankelistat ja Ohion Wadsworthin kirkoissa kohtaamani saarnamiehet paasasivat. Mutta ehkä, niin ajattelin, joku muista uskonnoista suuressa laajassa maailmassa olisi osannut laittaa palikat kohdilleen. 

Petyin kuitenkin syvästi jokaiseen tutustumaani uskontoon. Ne aivan selvästi perustuivat virheelliselle päättelylle ja toiveajattelulle, aivan niin kuin oletinkin. Sekä itäiset että läntiset uskonnot näyttivät tältä osin olevan täysin samaa. Heidän kuvitelmansa vain olivat erilaisia. 

Sitten törmäsin buddhalaisuuteen. 

Buddhalaiset sanovat, että saattaa olla virhe ajatella aineellisen maailman olevan absoluuttinen todellisuus, että aineellinen maailma on ensin olemassa ja johtuen sen olemassaolosta, tietoisuus pääsee syntymään. Tässä mielessä buddhalaisuus on kuten muutkin uskonnot. 

Nämä tyypit kuitenkin poikkeavat tavallisesta uskonnollisesta näkökulmasta sanomalla, että voi myös olla virhe ajatella tietoisuus absoluuttisena todellisuutena, että tietoisuus on ensin olemassa ja sen olemassaolosta johtuen aineellinen maailma voi tulla olevaksi. 

Itse asiassa – näin buddhalaiset sanovat – me emme ehkä koskaan pysty ymmärtämään, mitä täällä oikeasti tapahtuu, emme ainakaan älyllisesti. 

Gudo Nishijimalla oli tapana sanoa: “On olemassa ainetta ja on olemassa merkitystä.” Hänelle se mitä hän kutsui “merkitykseksi” oli yhtä itsestäänselvää kuin ainekin. 

Katsotaanpa jos osaisin laittaa mitään tästä sanoiksi sellaisella tavalla, että saisit siitä kiinni. Voitaisiin aloittaa helpolla jutulla. 

Ainoa kokonaisuus koko maailmankaikkeudessa, mikä tietää mitä sinä olet, olet sinä. Eikä kukaan voi kertoa sinulle mikä sinä olet. 

He voivat olla erinomaisen valaistuneita. Ehkä tuhannet ihmiset ajattelevat heidän olevan hienoin asia ikinä. He eivät siltikään tiedä mikä sinä olet. 

Tai he voivat olla erittäin tieteellisiä. He voivat olla ilmiömäisiä fysiikassa ja pystyvät seuraamaan yhtälöitä kuin lukisivat sarjakuvia. Heillä voi olla täydellinen pohja kaikista tieteellisistä metodeista ja tieteellisestä päättelystä. He eivät silti edelleenkään tiedä sinun todellista kokemustasi sinuna olemisesta. 

Tiede on, loppujen lopuksi, syvällistä paneutumista aistittuun kokemukseen. Se mittaa aistikokemuksia, vertaa niitä toisiin aistikokemuksiin, jotka ovat toisten ihmisolentojen kokemia. Se vertailee ja suhteuttaa monien ihmisten aistikokemuksia ja sanoo, että jos monet ihmiset raportoivat enemmän tai vähemmän samoista aistikokemuksista, tällaisen aistikokemuksen pitää tällöin olla todellinen. Se kuitenkin tekee tämän kaiken yhdessä todellisuuden palassa, aistikokemusten maailmassa. 

Materialismi on, pohjimmiltaan, aistittavien kokemusten filosofiaa. 

Mutta, jos kysyt minulta, sekä materialismi että idealismi ovat kyseenalaisia. Ymmärrän, miksi useat ihmiset näinä päivinä päätyvät materialismin kannalle. Ja kuitenkin, kun katson sitä tarkkaan, se hajoaa käsiin ihan samalla lailla kuin idealismikin. En pysty hyväksymään ajatusta, että minun todellinen kokemukseni tässä maailmassa on vain temppu, jonka materiaaliset voimat tekevät saadakseen minut lisääntymään. 

Joten ehkä materialismi ja idealismi molemmat ovat riittämättömiä tapoja ymmärtää mikä on todellista. 

Minun tapauksessani – kuten monissa itseään buddhalaisiksi kutsuvien ihmisten tapauksissa – siihen kysymykseen vastaamiseen, että kuka minä oikeasti olen, liittyi pitkiä aikoja hiljaa paikallaan istumista ja tyhjän seinän tuijottamista. Muutama minuutti silloin tällöin ei riitä, olen pahoillani. Eikä silläkään pääse mihinkään, että käyttää istumista pohdiskeluun ja asioiden märehtimiseen. Sinun pitää omistautua vain istumiselle sen itsensä takia. Tai ainakin minun piti. 

Hiljalleen kaikki tämä istuminen ja tuijottaminen ilman minkäänlaista häiritsevää viihdykettä tai syvällisiä ajatuksia kulutti minua riittävästi, jotta voin alkaa vaivoin näkemään jotain, mikä ei ollut näkyvissä ennen tämän kaiken tekemistä. 

Ja päästän sinut osalliseksi yhdestä niistä vastauksista, joita tuli vastaan tämän prosessin myötä. Tässä se on. Se ei ole 42. Se on, että lopulta sinun täytyy antaa periksi sille tosiasialle, että sinä et ainoastaan tiedä tätä vastausta, vaan et myöskään tule koskaan tietämään tätä vastausta. Sinun pitää myöntää, että se mitä sinä olet, on yhteensopimaton sen tietämiseen mikä sinä olet. Et pysty koskaan astumaan itsesi ulkopuolelle ja katsomaan sitä objektina. 

Mutta tarina ei pääty tähän. Koska on joitain asioita, jotka voit tietää. 

Se tosiasia, että et tule koskaan tietämään vastausta, ei tarkoita, etteikö vastausta olisi olemassa. Vastaus on olemassa. On vain niin, että vastaus on paljon suurempi kuin meidän heikot ihmisaivomme voivat käsittää. Me emme pysty jäsentämään sitä. Me emme pysty palastelemaan sitä sen tapaisiin kappaleisiin, joihin asiat pitää pistää, jotta voimme ymmärtää niitä älyllisesti. Suurempia kysymyksiä ei pysty käsittelemään tällä tavoin. Pieniä pystyy. Isoja ei. 

Tämä tekee nyt puhumastani vastauksesta täysin tieteestä poikkeavan. Tieteellinen metodi on mahtava. Minä tarkoitan tätä aivan tosissani. Olen tieteen suuri kannattaja. Tieteellinen metodi ei kuitenkaan toimi tällä alueella, koska tiede vaatii purkamaan asioita ja käsittelemään osia erillisinä, katsomaan niitä objektiiivisesti, ulkopuolelta. Ja olemassaolon tarkoituksen ytimessä on se, ettei sitä voida irrottaa olemassaolosta itsestään ja käsitellä erillisenä. 

Vastaus siihen, mikä maailmankaikkeus on, on maailmankaikkeus itsessään. Sen tarkoitus on sidottu sen olemassaoloon itseensä. Ja voit katsoa sitä juuri nyt, jos haluat. 

On kuitenkin hetkiä, jolloin voit nähdä sen kaiken. On hetkiä, jolloin voit tulla kasvokkain kaiken perimmäisen tarkoituksen kanssa. Huomaat sen, vaikka et voisikaan sitä ymmärtää. Huomaat sen, koska et ole siitä erillinen. Olet osa sitä. Tunnistat itsesi. Mutta se ei ole se sinä, mikä ajattelit olevasi. 

Ja – ollen osa kaiken suurta tarkoitusta – olet myös se kokonaisuudessaan. Ei ole mitään, mikä erottaisi sinut kaiken perimmäisestä tarkoituksesta. Ei ole mitään sinun ja kaiken perimmäisen tarkoituksen välissä. Siinä ei voi olla mitään. 

Mutta sinä et voi pysyä siellä. Se on hassua. Kaiken lähtökohta olet sinä. Kobun Chino, ensimmäisen opettajani opettaja, sanoi: “Siitä paikasta sinä olet tullut, itse asiassa, ja mitä ikinä teetkään, se on siihen paikkaan palaamista.”

Joo joo, niin just! Taas yksi noista typeristä zen-ristiriitaisuuksista. Mutta se sattuu olemaan totta. 

Vaikket voi koskaan napata tuota vastausta, voit lähestyä sitä. Se on vähän kuin lähestyisit lintua, liskoa tai jotain pientä eläintä. Jos opit olemaan hyvin, hyvin hiljaa ja vakuuttaa linnun, että et aio syödä sitä, että haluat vain katsoa sitä, silloin pieni lintu antaa ajoittain sinun tulla lähelle. Mutta sinun pitää harjoitella tätä. Sinun pitää myös olla vilpitön. Pieni lintu tunnistaa, jos vain esität olevasi kuin et sitä nappaisi, mutta oikeasti haluat ottaa sen kiinni. 

Näin se on tämän asian suhteen. Sinun pitää vilpittömästi olla haluamatta saada sitä haltuun. Sinun pitää aidosti olla haluamatta syödä sitä tai pitää sitä häkissä. Sinun pitää sydämestäsi olla haluamatta tehdä siitä osa persoonaasi, jotain, minkä omistamisesta voit kehuskella kaikille. Vain silloin saat luvan päästä lähelle. 

Tämän vuoksi minä istun ja tuijotan seiniä. Harjoitan sitä hetkeä varten, kun tämä pieni lintu laskeutuu eteeni. Vertauskuvallisesti, tarkoitan. 

Tosi huvittava juttu on kuitenkin se, että kun lopulta tulet sen kanssa kasvokkain, huomaat sen olevan jotain minkä olet aina tiennyt. Se on ollut mukanasi koko ajan. Se ei koskaan poistunut. Se ei ollut koskaan piilossa. Se ei koskaan ollut vähäisissäkään määrin peittynyt. Se oli koko ajan suoraan edessäsi. Ja kuitenkin olit onnistunut olemaan huomaamatta sitä.  

Kobun Chino sanoi sen olevan kuin joku ikiaikainen sanoisi sinulle: “Miksi et tunne minua? Elettyäsi niin monta vuotta kanssani, miksi et osaa kutsua minua oikealla nimelläni?” Tämä on aivan loistava kuvaus, minun mielestäni. 

Sinä tiesit vastauksen aina. Sinun piti vain hiljetä riittävästi, tulla tarpeeksi rehelliseksi, myöntääksesi sen olleen vastaus.

Se on moro, poro!

Brad

Brad julkaisi tämän kirjoituksen 20.8.2019 Hardcorezen.info-blogissaan nimellä The Meaning of Life. 

Luettu Kajo Zendo Turun viikkozazenissa 22.8.