Aina joskus kirjoitan tähän blogiin käymättä juttujani läpi samalla tarmolla kuin silloin, kun kirjoitan kirjaa tai lehtiartikkelia. Niin käy nytkin. Haluan saada jutun sydämeltäni saman tien, vatvomatta ja hiomatta siitä henkeä pois. Näin ollen tähän jää väkisinkin virheitä ja asioita, joista tajuan jälkikäteen, että ne olisi voinut sanoa paljon paremmin. Mutta antaa nyt mennä…

 Luin juuri erästä Sam Harrisin juttua, jossa sanotaan: ”Suosittelen aloittelijoille aina tekniikkaa nimeltä vipassana (paaliksi ’oivaltaminen’), joka on peräisin buddhalaisuuden vanhimmasta perinteestä, theravadasta. Vipassanan etuna on se, että sitä voidaan opettaa täysin maalliseen tapaan. Toki tämän harjoituksen asiantuntijat on yleensä koulutettu buddhalaisessa kontekstissa – ja useimmissa Yhdysvaltain ja Euroopan retriittikeskuksissa opetetaan yhä siihen liittyvää buddhalaista filosofiaa. Siitäkin huolimatta tämä itsetutkiskelun muoto voidaan häpeämättä siirtää mihin tahansa maalliseen tai tieteelliseen kontekstiin. Samaa ei voi sanoa useimmista muista ’henkisen’ valmennuksen muodoista.”

 Sam Harris on vain yksi monista nykyajan yhdysvaltalaisista, jotka toivovat löytävänsä tuon yksisarvisten yksisarvisen eli sellaisen meditaatiotekniikan, jota ”voidaan opettaa täysin maalliseen tapaan” eli vailla tahraakaan siitä kaikkein kammotuimmasta ja pelätyimmästä asiasta, joka yli kaikkien muiden on syypää joka ikiseen tämän maailman ongelmaan aikojen alusta asti – tähän vähän uhkaavaa musiikkia – uskonnosta!

 Olen kritisoinut uskontoa yhtä jyrkästi kuin Sam Harris tai Richard Dawkins tai kuka muu tahansa. En ole uskonnollinen ihminen. Tiedän uskonnon huonot puolet oikein hyvin. Eräs ensimmäisistä jutuista, jonka ylipäänsä julkaisin Interwebsissä zen-kirjoittajana käsitteli sitä, kuinka syyskuun 11. päivän iskut New Yorkissa vuonna 2001 johtuivat uskonnosta ja kuinka uskonto oli pahuuden mätäpaise.

Ymmärrän siis huolen. Ymmärrän sen täysin ja kokonaan. Ymmärrän, miksi Sam Harris ja niin monet muut kaipaavat tyystin uskonnotonta versiota meditaatiosta.

 Ongelma on siinä, että uskonnon määritelmämme ovat niin laajoja, että jos aiomme pelätä uskontoa, saamme pelätä useimpia niistä asioista, joiden ansiosta meditaatio toimii.

 Esimerkiksi nyt, kun olen sisällyttänyt joihinkin isännöimiini tapahtumiin perinteisiä zenbuddhalaisia lauluseremonioita, monet ovat vieroksuneet ikivanhojen sutrien yhteisen resitoinnin oletettua uskonnollisuutta. Ja kumarrellaankin vielä! Hirveätä! Kohta me varmaan hyökätään naapurin vääräuskoisten muslimien kimppuun. Toisin kuin herra Harrisin kaltaiset ateistit…

 No niin. Okei. Lauluseremonioita. Ymmärrän kyllä. Onhan ne vähän uskonnollisia. Eli jos emme pidä laulumenoja, ehkä meitä ei pidetä niin pelottavan uskonnollisina.

 Valitettavasti homma ei mene näin. Pelkästään sen tosiasian tunnustaminen riittää vieraannuttamaan ihmisiä, että opetamme meditaatiotekniikkaa, joka on peräisin Buddhan opetuksista ja niiden alkuperäisen kipinän ympärille 2 500 vuoden ajan kasvaneesta ja jalostuneesta perinteestä. Kun sanomme, että meditointiasennolla on merkitystä, jotkut loukkaantuvat ja pitävät sitä kauhean uskonnollisena.

 Mutta mitä tapahtuu, kun yritämme steriloida meditaatioharjoituksesta kaiken, jota joku voisi jollain tavoin syyttää uskonnollisuudesta? Mitä siitä syntyy?

 Varmaankin siitä syntyy tiedettä. Tiedehän on kivaa, eikö? Siihen ei sisälly minkäänlaista tukeutumista mihinkään uskomusjärjestelmään. Kaikki on testattavissa ja toistettavissa, eikä missään ole hitustakaan taikauskosta tai mistään yliluonnollisesta. Huh! Mikä helpotus! Kaikkihan on sitten OK. Jumaliste. Sehän oli helppoa!

 Vai onko sittenkään?

 Juttu on näin. Minä tykkään tieteestä. Tykkään tieteellisestä metodista. Minusta rationaalinen, taikauskosta vapaa ja yliluonnolliseen pohjautumaton lähestymistapa on paras. Itse asiassa olen samaa mieltä vanhan kamalan uskonnollisen buddhalaisen Dogenin kanssa. Hän sanoi, ettei mikään – ei yhtään mikään koskaan koko maailmankaikkeudessa – ole syyn ja seurauksen lakien ulkopuolella. Tämän on minusta juuri tieteellinen metodi pähkinänkuoressa ja heijastelee itsensä Buddhan samankaltaisia lausuntoja.

Dogen, Buddha ja koko muu perinne eivät missään vaiheessa kuitenkaan tyystin hylänneet uskonnollista höpötystä. He suorittivat rituaaleja ja seremonioita, kumarsivat patsaille ja lausuivat jopa asioita, joita voisi kutsua (kääk!) rukouksiksi.

 Miksi? Miksi? Miksi? Miksi olet syöttänyt meille Dogenia, Buddhaa, Lin Chitä, Nagarjunaa ja kaikkia muita? Mikset kipannut kaikkea tuota tuleen, johon se kuuluisi? Jos vain olisit tehnyt niin, niin meidän ei tarvitsisi keksiä koko juttua itse uusiksi.

 Mutta mitä tapahtuu, kun yritämme keksiä uudestaan jotakin, joka on jo keksitty? Miltä näyttää täysin steriloitu versio meditaatiosta?

 Ensinnäkin mukaan tulee paljon ihmisiä, jotka eivät kunnolla käsitä sitä kokonaisuutta, jonka parissa he työskentelevät. He jättävät perinteen huomiotta ja opettavat meditaatiota stressin lievitykseen vain huomatakseen, että osalla aloittelevista harjoittelijoista meditaatio itse asiassa näyttäisi laukaisevan lisääntynyttä stressiä ja ahdistusta. He eivät suostu tutkimaan perinnettä, jossa silloin tällöin puhutaan pelottavin termein varastotietoisuuden tai (herranähköön!) demonien kaltaisista asioista, joten he eivät osaa käsitellä niitä tilanteita, kun meditaatiosta tulee hitusen pelottavaa.

 Mitäs sitten tehdään? Sitten on keksittävä uusia sanoja ja uusia menetelmiä noiden asioiden käsittelyyn. Sitten on koostettava koko juttu… uudestaan.

Silloin ei voida myöskään hyödyntää paikkoja, joita meditaatiolle suotuisien tilojen luomiselle omistautuneet ihmiset ovat kehitelleet vuosisatojen ajan. Nuo paikathan ovat (kauhistus!) temppeleitä! Niissä on niitä kamalia patsaita! Niihin astumista säätelevät ihme säännöt. Niille pitää kumartaa! Tai pitää (siunatkoon!) nöyrtyä kumartamaan jotakin itseään suurempaa!

 Eikä itseä suurempaa olekaan.

 Entä sitten tiede? Minähän siis rakastan sitä. Ihan totta. En kuitenkaan selviä siihen liittyvästä matematiikasta. En ymmärrä kaikkia monimutkaisia yhtälöitä. En minä todella tajua, miten kuu pysyy taivaalla. Tiedänpähän vain, ettei se ole taikuutta. Koska en kuitenkaan ymmärrä tiedettä asian takana, minun on (onko pakko käyttää tätä sanaa?) uskottava vähäsen.

 Minä en ole niitä huru-ukkoja, jotka huutavat ”Tiedekin on uskonto!” heti, kun joku ehdottaa, etteivät dinosaurukset kuolleet vedenpaisumuksessa. Eikö voitaisi kuitenkin edes myöntää, että vaikka ystäviemme tiedemiesten mukaan kuka tahansa voisikin tehdä samat laskutoimitukset ja saada samat tulokset, useimmat meistä eivät tiedä asiaa varmasti? Onko se liian paljon sanottu?

Esimerkiksi evoluutioteorian päälinjat ovat ilmiselviä ja järkeenkäypiä. Mutta kun katsotaan tarkemmin, miten evoluutio toimii, ollaan jo tekemisissä jonkin hyvin samankaltaisen asian kanssa kuin silloin, kun uskomme papin sanaa, koska hän on pappi ja hänellä on siis meille saavuttamatonta tietoa. Huomatkaa (olkaa kilttejä ja huomatkaa!), etten väitä evoluution olevan pelkkä teoria ja että meidän tulisi antaa yhtä paljon tilaa opetussuunnitelmassamme muinaiselle buddhalaiselle kosmologialle, koska sekin on teoria.

 EVOLUUTIO ON TOTTA. Ihan vain tiedoksenne, minä uskon siihen. Mutta kysyn aivan rehellisesti, voitaisiinko edes myöntää, että useimmat evoluutioon uskovista ihmisistä ovat suurin piirtein yhtä pihalla sen tarkoista toimintaperiaatteista (eivät siis sen yleisestä teoreettisesta rakenteesta) kuin siitä, kuinka Nooa sai kaikki eläimet mahtumaan arkkiinsa? Ja että tämä pätee suurimpaan osaan siitä, mitä kutsumme tieteeksi? Ja että suuri osa siitä, mitä kutsutaan ”tieteeksi” on usein aika epäluotettavaa? Ja että tiedettä voidaan käyttää – ja onkin käytetty – yhtä hirvittävällä tavalla väärin kuin uskontoakin? Tiede jumalauta antoi meille kaasukammiot ja atomipommin ja kieroja todisteita siitä, että jotkut rodut ovat toisia ylempiä!

 Koettakaa (siis yrittäkää edes) ymmärtää, etten minä väitä, että tieteen teoriat ovat samalla viivalla uskonnollisen dogmatiikan kanssa, kun puhutaan vaikkapa siitä, miten maapallo muodostui. Kuitenkin kun puhutaan siitä, miten meditaatio toimii, sanoisin, että tiede on auttamatta jäljessä buddhalaisuudesta ja muista (voi lentävä spagettihirviö sentään) ”uskonnoista”, jotka ovat tutkineet asiaa vuosisatojen ajan.

 Tykkään siitä, että ihmiset haluavat harjoittaa meditaatiota rationaalisesti, ilman taikauskoa ja yliluonnollisuutta. Kannatan sitä täysin. Silti minusta on olemassa jokin syy, miksei buddhalainen traditio ole heittänyt menemään kaikkea, mikä näyttää vähänkin uskonnolliselta.

Buddhalaista perinnettä on käytetty väärin ja vääristelty niiden instituutioiden ja perinteiden sisällä, jotka kuuluvat ”buddhalaisuuden” laajan otsikon alle. On naisvihaa ja rasismia ja muuta hirveätä. Ytimeltään buddhalaisuus on kuitenkin erittäin rationaalista ja vastustaa taikauskoa ja yliluonnollisuutta. Kun yritämme steriloida traditiosta kaiken, mikä liittyy taikauskoisiin, yliluonnollisen olemassaoloon perustuviin uskontoihin, olemme vaarassa menettää jotakin hyvin tärkeää.

Huh. Tätä tekstiä pitää varmaan palata korjailemaan tässä joku päivä.

 Hyvää torstaita teille!

 

Kirjoittanut Brad Warner 27.9.2014
Suomentanut Ville Koskivaara