Tuleva kirjani, Letters to a dead friend about zen, rakentuu sarjasta syöpään vuonna 2014 kuolleelle ystävälleni Markylle kirjoittamistani kirjeistä. Pian kirjan lokakuisen julkaisemisen jälkeen laitan jakoon podcastin. Podcastin kaikissa jaksoissa luen paikallaolijoille ääneen kirjeen Markylle (en kirjassa olevia) ja keskustelemme siitä yhdessä. 

Halusin sanoa jotain viimeviikkoisista joukkoampumisista Teksasin El Pasossa ja Ohion Daytonissa, mutta en löytänyt oikeaa tapaa kirjoittaa tai puhua aiheesta. Sitten päätin laittaa asiani uuteen kirjeeseen Markylle. 

Tässä on tuo kirje. 

Marky hyvä, 

Miten menee? 

Saatat olla huomannut noin kolmenkymmenen uuden tyypin ilmestyneen sinne missä ikinä oletkaan. Tai ehkä et huomannut. En tiedä miten jutut menee tuolla, tai siellä, tai mihin sitten päädyitkään. 

Kuluneen viikonlopun aikana USA:ssa oli kaksi joukkoampumistapausta. Toinen oli Daytonissa Ohiossa, lähellä paikkaa, jossa yhteinen ystävämme John asuu. Toinen oli El Pasossa Teksasissa. Olen käynyt puhumassa El Pasossa muutaman kerran. Se on todella mielenkiintoinen kaupunki aivan Meksikon rajalla. Minulla on vessassani siisti 3-D-kuva tyrannosauruksesta, minkä ostin torilta El Pasossa. 

Jos pystyt muistamaan asioita siellä jossain paikassa missä nykyään olet, varmaan muistat, kun aseistautunut hullu tappoi monta yhteisen ystävämme Lesan perheenjäsentä. Hän tappoi Lesan 11-vuotiaan veljenpojan, hänen isovanhempansa, hänen teini-ikäisen serkkunsa, serkun kaverin ja kolme tai neljä muuta ihmistä. Tämä tapahtui 2011, kun olit vielä elossa. 

Lesa asui aikanaan Clubhousessa, siinä kurjassa punk-rokkareiden paikassa, minkä jaoimme Akronissa. Hänen muuttaessaan pois talon edessä olleesta huoneesta, minä muutin siihen. Lesa oli iso osa meidän kaikkien elämää Clubhousen päivinä. Hänen onnekseen hän ei ollut paikalla, kun asemies teki hommansa. 

Aseen kanssa touhunnut persreikä oli kai Lesan siskon poikaystävä. Kaikki ilmeisesti tiesivät hänen olevan hullu. Poliisit tappoivat hänet, kun hän yritti paeta paikalta. Hyvä poliisit. Marky, jos näet häntä siellä jossain, potkaise puolestani sitä vellihousua persiille. Pudota lohkare hänen päähänsä.  

Hän hankki aseensa täysin laillisesti, piti vielä sanomani. Vaikka oli hullu. Jumalan siunausta, Amerikka. 

Olen ollut hiton vihainen Amerikan asetilanteesta aina siitä asti, kun John Lennonin tappoi toinen hullu laillisesti hankitulla aseella. Lesan perheen murhaamisen jälkeen päätin, ettei ole enää mitään syytä puhua asiasta nätisti. Tästä asiasta ei voi kiistellä. On aivan hiton liian helppoa saada tässä maassa ase. 

En tiedä tähän ratkaisua. Tämän kaltaiset sekopäiset joukkoampumiset näyttävät olevan ainutlaatuinen amerikkalainen ongelma. Ehkä niitä tapahtuu myös Somaliassa tai Afghanistanissa. En tiedä. Mutta niitä ei todellakaan tapahdu muissa ensimmäisen maailman valtioissa, ei edes niissä, missä ihmisillä on kasapäin aseita, kuten Sveitsissä. 

Jos ongelmaan on minkäänlaista ratkaisua, se ei tule tapahtumaan niin kauan kuin ihmiset jatkavat äänestämistä ja muutenkin toimimista heimorajojen mukaan. Mikään ei muuttunut sen jälkeen kun Sandy Hookin lapsia ammuttiin, tai sen jälkeen kun se sekopää avasi hotellihuoneestaan tulen väkijoukkoon Las Vegasissa, joten en osaa kuvitella nytkään minkään muuttuvan. 

Minä en enää pysty tekemään muuta kuin purkaa turhautumiseni ystävilleni. Sosiaalisessa mediassa julkaiseminen ei auta. Saan vain tuntemattomia ihmisiä väittelemään kanssani. Se ei ainakaan paranna mitään. 

Olen kirjoittanut tekstejä blogiini ja tehnyt videoita YouTube-kanavalleni muiden joukkoampumisten jälkeen. Ei niistäkään näyttänyt olleen juurikaan hyötyä. 

Tässä maailmassa on paljon juttuja, joista voi olla surullinen. Kuten syöpä, avioerot, tai kun koirasi kuolee, tai miten ne eivät enää näytä osaavan tehdä ainuttakaan siedettävää elokuvaa. En ymmärrä, mikä innostaa joitain ihmisiä yrittämään tuoda edelleen lisää surua tähän mestaan. Meillä on jo riittävästi. 

Oletan vihaisten ihmisten ajattelevan heillä olevan oikeus kostaa maailmalle, joka on satuttanut heitä. Minusta ainakin on tuntunut tuolta monta kertaa. 

Mutta todellisuudessa kaikkia, joita haluat satuttaa, sattuu jo valmiiksi aivan yhtä paljon kuin sinuakin. Kun huomasin tuon, haluni ehdoin tahdoin aiheuttaa tuskaa toisille jotakuinkin hävisi.

Siihen ei ollut kuitenkaan helppo päästä. Tarkoitan siis, että tiesin älyllisesti muihinkin ihmisiin sattuvan juuri niin kuin minuunkin. Mutta sen tietäminen päässäsi mukanasi kantamana tietona on yksi asia. On kokonaan toinen asia tulla tämän tosiasian kanssa suoraan kosketukseen. 

On vaikeaa oikeasti nähdä itsesi jokaisessa ja jokainen itsessäsi. 

Paitsi että, se ei ole niin vaikeaa. Itse asiassa se on ehkä maailman helpoin juttu tehdä. 

Mutta jotenkin me olemme onnistuneet sulkemaan itsemme pihalle tuosta ymmärryksestä. Pystytämme ja ylläpidämme esteitä itsemme näkemiselle muissa ja muiden näkemiselle itsessämme. Käytämme valtavia määriä energiaa ja ponnistelua sulkeaksemme pois meidän luonnollisen myötätuntomme. Se on yksi inhimillisen olemassaolon surullisimmista puolista. Me hukkaamme niin paljon ponnistelua ja energiaa ylläpitääksemme fiktiota, että olemme riippumattomia yksiköitä, joiden yhteys kaikkiin ja kaikkeen muuhun on katkennut.

Oletan yhteyden katkeamisen menevän joidenkin kohdalla liian pitkälle. Ehkä he ajattelevat heidän olevan ainoita, jotka tuntevat tuskaa. Ehkä he ajattelevat olevan heidän oikeutensa aiheuttaa tuskaa niille, joiden he eivät ajattele kärsivän riittävästi. 

Tai ehkä he eivät käy asiaa läpi lainkaan. Ehkä viha sokeuttaa heidät ja tekee heistä turtia. 

Viime päivinä olen nähnyt monien ihmisten sanoutuvan irti vihasta.

Kaipa he tarkoittavat hyvää näin sanoessaan. Heistä se on oletettavasti oikea ratkaisu. 

Minun zenopettajallani oli kuitenkin tapana aina joskus sanoa tällainen kummallinen juttu. Hän sanoi, että tasapainoisessa tilassa rakkaus ja viha ovat yhtä suuret. Hän kutsui tasapainoiseksi tilaksi sitä, mitä tapahtui kehoissamme ja mielissämme, kun teemme zazenia. 

Menin aina hämilleni ajatuksesta, että rakkauden ja vihan pitäisi olla tasapainossa. Ajattelin aina, että meidän pitäisi hävittää viha ja tuntea vain rakkautta. 

Mutta ajattelen hänen menneen hyvin syvälliseksi, kun hän puhui rakkauden ja vihan tasapainottamisesta. Aivan liian syvälle useimmille ihmisille. Hän käytti sanaa “viha” ilmaisemaan tuntemustamme erillisinä yksilöinä olemisesta. Hän käytti sanaa “rakkaus” ilmaisemaan ykseyttämme maailmankaikkeutena. Totuus on, että nämä olemassaolomme kaksi vastakohtaista puolta ovat molemmat todellisia. 

Kun luisumme liian pitkälle vihaan, me unohdamme olevamme jakamattomassa yhteydessä  kaikkeen ja pystymme sivaltelemaan muita huomaamatta heidän olevan me itse. Mutta jos luisumme liian pitkälle rakkauteen, me unohdamme, että meillä jokaisella on oma ainutlaatuinen kokemuksemme ja näkökulmamme. Voimme tulla heikoiksi ja kyvyttömiksi käyttää yksilöllisyyttämme yhteisen kokonaisuuden auttamiseksi. Niin kuin siinä Star Trekin alkuperäissarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksossa Vihollinen meissä itsessämme, jossa kapteeni Kirk jakautui hyvään ja pahaan puoleen. Hyvä puoli oli harmiton, mutta täysin saamaton kapteenina. Paha puoli oli täydellinen mielipuoli. Star Trek meni ajoittain todella syvälliseksi.

En osaa sanoa mitään, mikä korjaisi tämän rikkinäisen maailman. Mutta ajattelen sen olevan mahdollista, jos jatkan tätä työtä, jossa yritän saada ihmisiä katsomaan pelottomasti heitä itseään, jossain pitkällä edessäpäin, kun minää ei ole enää tässä maailmassa, ehkä jonain päivänä tulee olemaan erilainen ihminen, jolle tässä ei ole mitään selittämätöntä. 

Tai niin minä ainakin toivon. 

Sano minulta terveisiä niille uusille tyypeille Ohiosta. 

Brad

Bradin 5.8.2019  julkaisema alkuperäinen blogipostaus El Paso & Dayton Shootings.
Luettu Kajo Zendo Turun viikkozazenissa 29.8.2019.